http://fi.wikipedia.org/wiki/P._E._Svinhufvud
- Nyt on kulunut 70 vuotta presidenttimme P E Svinhufvudin poismenosta.
Presidentin täyttäessä 15. 12. 1936 seitsemänkymmentäviisi vuotta julkaistiin seuraava kirja
UKKO-PEKKA, Kuvakirja P.E. Svinhufvudin elämästä Toimittanut H.J. Viherjuuri ja Heikki Kekoni. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1936. Toimitustyössä auttaneet Asmo Alho ja Matti Sadeniemi.
Kirjoitan tähän kirjan alkupuheen sivuilta 5-8:
“Suomen Tasavallan presidentti Pehr Evind Svinhufvud täyttää joulukuun 15 p:nä seitsemänkymmentäviisi vuotta. Kiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein kiintyvät tällöin koko kansan katseet tähän itsenäisyystaistelumme suureen mieheen, jonka elämä ja työ on niin harvinaisen runsaassa määrin ollut pyhitetty isänmaalle ja sen kansan palvelukseen.
Svinhufvud af Qvalstad- suku on lähtöisin Ruotsin talonpoikaisvapauteen ja kansalliseen itsetuntoon varhaisimmin valveutuneesta maakunnasta, Taalainmaasta, jossa sen kantaisänä pidetään 1400-luvun loppupuolella elänyttä maakunnantuomari Pehr Jöhnson Scrifvarea. Ruotsiin lienee suku muuttanut alun perin Norjasta. Suku korotettiin aateliseen säätyyn v. 1574. Eräs suvun jäsenistä, Kaarle XII:n soturi, luutnantti Pehr Victor Svinhufvud muutti 1700-luvun alussa Suomeen ja asettui asumaan Etelä-Hämeeseen, Sääksmäelle. Suomenkielisen väestön keskellä asuen ja maamme parhaisiin aatelissukuihin avioliitoin yhtyen Svinhufvud-suvun jäsenet, soturit, virkamiehet ja tilanomistajat, kiintyivät varhain maahan ja kansaan ja tunsivat sen omakseen; voimakas suomalainen sukuperintö ja suomalaisuuden leimaamat piirteet ovat vaikuttavina näkyvissä myöskin Pehr Evind Svinhufvudissa.
Tultuaan ylioppilaaksi v. 1878 Pehr Evind Svinhufvud suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon v. 1881, promovoitiin maisteriksi seuraavana vuonna, tuli lakitieteen kandidaatiksi v. 1886 ja astui Turun hovioikeuden palvelukseen, jossa hänet v. 1891 nimitettiin kanslistiksi ja 10 vuotta myöhemmin asessoriksi. Vuodesta 1903 hän toimi lainvalmistelukunnan jäsenenä ja muutti silloin perheineen Helsinkiin. – V. 1889 hän oli mennyt naimisiin Alma Ellen Timgrenin kanssa.
Svinhufvudin valtiollinen toiminta alkaa v. 1894, jolloin hän sukunsa päämiehenä ottaa osaa valtiopäivien työhön. Hän kuului niihin ritariston ja aatelin jäseniin, jotka mainituilla valtiopäivillä alkoivat ensimmäisinä käyttää keskusteluissa suomen kieltä, jonka aseman puolustamiseen hänen ensimmäinen puheensakin tähtäsi.
Kun venäläistyttämispolitiikan raskaimmat ajat juuri ennen vuosisadan vaihdetta alkoivat, liittyi Svinhufvud järkähtämttömän vastarinnan kannattajiin. Hänen luonteensa suoraviivainen suomalaisuus ja peloton oikeuskäsityksensä vetosi lannistumatta lakiin eikä suostunut vähäisimpäänkään myönnytykseen perustuslakien pyhyyttä puolustettaessa. Hänestä tuli pian passiivisen vastarinnan johtoelimen, kagaalin jäsen, eikä aktivistienkaan ajatussuunta ollut hänelle vieras, sillä henkensä edestä taisteleva kansa on oikeutettu käyttämään kaikkia niitä keinoja, joilla valtio puolustaa olemassaoloaan ja kansa kansallisuuttaan, kuten hän lausui eräässä kuuluisassa puheessaan. Kansallinen puolustus silmämääränään Svinhufvud kannatti myöskin yleiseen äänioikeuteen perustuvan yksikamarisen eduskunnan luomista.
Vuosina 1907- 14 Svinhufvud oli uuden eduskunnan vaikutusvaltaisimpia jäseniä. Tarmokkaasti ja tyynesti hän johti puhemiehenä sen toimintaa vv. 1907- 12. Ja kun venäläisten hyökkäykset Suomen valtiollista asemaa vastaan jälleen alkoivat v. 1908 – Venäjän- Japanin sota oli ne hetkeksi keskeyttänyt – piti hän puhemiehenä velvollisuutenaan ilmaista eduskunnan vastalauseen laittomia toimenpiteitä vastaan jokaisten valtiopäivien avajaisissa. Näin hän teki esim. v. 1909, jolloin eduskunta tämän johdosta hajoitettiin. Mutta kun eduskunnan enemmistö halusi saada jatkaa työtään rauhassa, luopui hän tämän vastalauseen ilmaisemisesta lähinnä seuraavina vuosina, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä päättäväisesti esiintymästä kaikkea laittomuutta vastaan. Kun tilanne siten v. 1912 uudelleen kiristyi arveluttavasti- Viipurin hovioikeuden jäsenet oli viety Krestyyn! – ja hän ilmaisi päättäneensä jälleen lausua vastalauseensa, ei häntä enää valittu puhemieheksi. Mutta eduskunnan pöytäkirjat sisältävät tältä ajalta hänen hämmästyttävän rohkeita lausuntojaan, joiden miehekkäässä sävyssä on synkimmänkin epätoivon keskellä raudanlujaa tahtoa ja valoisaa uskoa kansamme tulevaisuuteen. Kävi meidän oikeusjärjestyksemme tässä taistelussa kuinka hyvänsä, meidän kansaamme ei mikään pakkovalta voi hävittää. Kansan elinvoima riippuu sen omasta kunnosta, sen siveellisestä voimasta, ja ne ovat arvoja, jotka ovat yläpuolella pistinvaltaa, arvoja, joihin väkivalta ei yety, niistä määrää kansa itse.
Svinhufvud oli nimitetty Lappeen tuomiokunnan tuomariksi v. 1908 ja samana vuonna hän oli ostanut itselleen Luumäen pitäjässä sijaitsevan Kotkaniemen kartanon. Virassaan hän saavutti väestön rajattoman luottamuksen. Hänen tyyni ja turvallinen, peräti suomalainen ja kansanomainen olemuksensa oli paljossa talonpoikaisen kansan omaksuman esikuvan kaltainen.
Järkkymättömän periaatteensa mukaisesti Svinhufvud v. 1914 kieltäytyi tottelemasta erästä lainvastaista käskyä. Hänet pidätettiin virantoimituksessaan ja karkotettiin Siperiaan, jonne hänen puolisonsakin matkusti miehensä myötä. Rouva Svinhufvud palasi kuitenkin pian takaisin, mutta teki vielä kolme kertaa tuon pitkän matkan. Vasta maaliskuun vallankumous v. 1917 vapautti rohkean itsenäisyysmiehen maanpakolaisuudesta, ja kun hän puolisoineen palasi kotimaahansa, muodostui kulku yhtämittaiseksi riemuretkeksi, ja Helsingissä oli suunnaton innostunut väenpaljous häntä vastassa.
Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä uusi ja ankara työ odotti jo tekijäänsä. Vallankumouksellisen venäläisen sotaväen hillittömyys yltyi, kansaa uhkasi turmiollinen kahtiajako. Ensin senaatin prokuraattorina ja sittemmin uuden hallituksen puheenjohtajana Svinhufvud joutui nyt suorittamaan raskaan ja taitoa vaativan työn. Marraskuun 27 p:nä hänen hallituksensa ilmoitti ottaneensa tärkeimmäksi tehtäväkseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Joulukuun 4 p:nä seurasi itsenäisyyden julistus.(Katso teksti: Suomen Senaatti 4.12. 1917 Suomen kansalle)
Voimakkaan järjestysvallan luomisen yhteydessä kärjistyi ristiriita vasemmiston kanssa, joka venäläiseen sotaväkeen nojaten teki vallankaappauksen ja vapaustaistelu alkoi. Svinhufvud pelastui kapinallisesta pääkaupungista vasta parin kuukauden piileskelyn jälkeen, johti siten tarmokkaasti hallitustoimia Vaasasta käsin ja saattoi toukokuun alussa palata vapautettuun pääkaupunkiin, jolloin hänestä tuli valtionhoitaja.
Hallitusmuotoa koskevan kysymyksen yhteydessä tapahtui vahdinvaihto jo saman vuoden lopussa. Vapaussodan armeijan ylipäällikö Mannerheim astui valtiolaivan peräsimeen, ja Svinhufvud väistyi hyvin ansaitsemaansa lepoon rakkaaseen Kotkanniemeensä. – Mutta vielä kerran häntä tarvittiin. Sisäpoliittiset vaikeudet saivat uhkaavan muodon v. 1930, jolloin Lapuanliike nousi voimakkaaseen taisteluun yhä häikäilemättömämmäksi käyvää kommunismia vastaan. Tällaisena vakavana hetkenä isänmaa taas vetosi vanhaan, kokeneeseen mieheen, ja niin Svinhufvud tuli pääministeriksi ja sitten helmikuun 16 p:nä 1931 valittiin tasavallan presidentiksi.
Suomen itsenäisyyden historia on monilta ratkaisevimmilta kohdiltaan Pehr Evind Svinhufvudin historiaa, miehen, jonka nimi erottamattomasti liittyy kansamme raskaimpiin, mutta myös onnellisimpiin kohtalonvuosiin. On sanottu, että kansa itse synnyttää hätänsä hetkellä itselleen johtajan; sellainen johtaja on myös Pehr Evind Svinhufvud. Hänen vakavassa ja voimakkaassa elämässään kuvastuu kansamme tie vaikeuksien kautta itsenäisyyteen. Ja hänessä itsessään, laillisuuden horjumattomassa puolustajassa ja Suomen itsenäisyyden julistajassa ja tarmokkaassa johtajassa, kansa näkee parhaat ominaisuutensa personoituneina. Svinhufvudin jyhkeässä vartalossa, hänen leveissä hartioissaan piilee oiekata suomalaista karhunkaatajan ja pellonraivaajan voimaa, hänen tuikeassa ulkonäössään ja järeässä äänessään on päämäärästään tietoisen miehen tarmoa. Mutta silmäkulmien vaiheilla asustaa myös valpas leikkisyys, eikä ulkokuoren arvokkuus kyekene peittämään sitä sydämen hyvyyttä, joka ilmaiseikse koko hänen olemuksensa verrattomassa rehevyydessä, sanan parhaassa mielessä kansanomaisessa iloisuudessa. Ukko-Pekan paraatitervehdys, yht´aikaa vakavan juhlallinen ja iloinen, on itse asiassa hänen persoonallisen omalaatuisuutensa tyypillinen ja selvä ilmennys, ei ele, vaan teko, jonka jokainen suomalainen ymmärtää ja joka kuin välähdyksenä avaa tien koko Suomen kansan Ukko-Pekan perisuomalaisen olemuksen perille.
( Kirjan sivuilta 5-8. Teksti tarkistettu 4.12. 2017
Kts. Eino Leinon runo kirjan sivulla 43. Päivämäärä 31.3. 1917
- Pekka Svinhufvud.
Hän tuomaripöydästä vietiin pois-hän, kansan mies, Joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, Ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, Väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.
Hän tuomaripöytähän istuu taas – mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan; Hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, Teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.
Kun tuomaripöydässä istuu hän – ties Suomi sen, Ties valkeat vallat kansojen oikeuden – Valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, Jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.
Kun äänensä tuomaripöydästä soi- liet päällä veen Jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen- Niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan Käy piiloon mustaan peittäen muotoaan.
Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt Kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeytynyt, Ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, Väkivalta min kaas, mutta oikeus pystytti taas.
31.3. 1917 EINO LEINO
Leabright's Blog 