Keskitysleireistä vapautumisen hetket

https://fi.wikipedia.org/wiki/S/S_Mercator_(1920)

Kirjoitan tässä sitaatin suomalaisen Veijo Jophanssonin muistiinpanoista. Keskitysleiriaika kesti Juudan kansan jäsenille vuosia ja johti äärimmäiseen nälkätilaan- suomalaiset kuvasivat asiaa siltä ajalta, kun suomalaisten merimiesten joukko oli internoituna loka-toukokuussa 1944-5. Suomalaisilla keskitysleirivangeilla oli hieman enemmän ravintoa saatavilla ja norjalaisista internoiduista poliiseista oli toverillista apua niinä päivinä, joskus tuli silliä ja juustoa ja leipää ja sokeria siltäkin taholta, sillä norjalaiset saivat vastaanottaa paketteja Punaiselta Ristiltä ja omaisilta joskus. Mutta siitä huolimatta suomalainen ”sadankilon keijukainen” oli vajaan vuoden keskitysleirikulttuurin jälkeen vain puolen sadan kilon keijukainen ja lopulta luittensa painoinen. Juutalaisilla luurangon matix ja mineraalit myös vähenivät joten heidän painonsa oli vielä paljon keveämpi leirin loputtua. Tässä pitkäaikaisessa nälässä piili kuolettava vaara. Kun tuli hetki, jolloin natsivalta murtui ja vapauttajat astelivat leiriin ja alkoi saapua ravintoa, ytimiin asti nälkiintyneet saatuaan ravintoa yhtäkkiä liian paljon, menehtyivät vapauden aamun koittoon ensimmäiseen ateriaan. Amerikkalaiset varoittivat, mutta kuitenkaan ei ollut käsitystä ravinnon runsaasn annostelun vaarallisuudesta sellaisessa tilassa. Vapaudenhetki surmasi monet.

Kirjoittelen tänään muistiin Johanssonin Veijon päiväkirjaa natsivallan viimeisistä päivistä kirjasta Kaasukammion varjossa (Oskar Reponen)

-kun noin 7 kuukautta keskitysleiriaikaa oli ohittunut…

Torstaina, huhtikuun 26. päivänä 1945

Heräsin aamulla klo 4:n maissa märkänä ja hampaat kylmästä kalisten. Muitakin aamuvirkkuja oli jo rannalla juoksentelemassa lämpimikseen ja puutuneita jäseniä norjistaakseen. Minäkin rupesin pomppimaan muitten mukana. Se oli varmasti sekä kaamea että koomillinen näky. Kun 30-kilon partainen luuranko rupeaa hyppimään tasajalkaa hiekkarannalla, se kyllä vetäisi ohikulkijan ilmeen totiseksi. Niitä ohikulkijoita ei kylläkään ollut todistamassa maailman surkeimman näköistä aamujumppaa.

Puoli kuuden maissa meidät ajettiin rannalta jyrkän rantatöyrään rinteellä olevaan metsikköön. Se oli ruokoton paikka. Ulostuksia, oksennusta ja ties mitä kaikkea muuta saastaa oli kaikkialla. Muta pitemmälle emme päässeet, koska ympäristö oli miinoitettu. Tänne ihanan luonnon helmaan meille sitten tuotiin ruokaa, joka sai kyyneleet sisukkaimpienkin silmiin. Se oli hirvittävää litkua, jonne oli sotkettu pieniä, kuorimattomia perunoita, vettä, multaa ja ruumenia. Joitakin hevosen lihan paloja, jopa hevosen karvoja ja jänteitä oli seassa. Niitä ei oltu edes keitetty, ne oli ilmeisesti viime vaiheessa kaadettu litkun sekaan. Yrjö Lehtonen löysi lopulta hevosen kavion peltipurkistaan.

-Ajattelinkin, että mikä siihen kolahti, hän sanoi ja jatkoi:-kohta ne rupeavat syöttämään meille kiväärin lukkoja, kypäriä ja rautaristejään.

Naurahdin ensin Yrjön puheille, mutta sitten kirosin huomatessani, että omassa sopassani uiskenteli ruosteinen rautanaulan kappale. Niin, multaa tuossa liemessä oli niin paljon, että perunat itse asiassa oli ongittava esille kurasta. Suolaa siinä ei tietenkään ollut. Poimimme litkusta nuo peukalonpään kokoiset perunat, kuorimme ne ja pesimme ne rannassa. Mutta mullalle ne silti maistuivat.

Olimme kuulleet, että venäläiset olisivat jo Veikselin vastarannalla, mutta se ei taida pitää paikkansa, koska saksalaisia moottoriveneitä ajeli koko päivän joella kenenkään niitä häiritsemättä. Vastakkaisella rannalla näytti olevan pystyssä sotilassairaala, jonka alueella näkyi hulmuavan viisi Punaisen Ristin lippua. Muuta elonmerkkiä ei toiselta rannalta näkynyt.

Kello 17.30 meidät ajettiin takaisin rannalle odottamaan maihinnousuvenettä, joka veisi meidät yli Danziginlahden Helaan. Vasta kello 20.30 saapui kahdeksan maihinnousuvenettä. Laivaus aloitettiin heti. Mutta koska suomalaiset ja norjalaiset jätettiin viimeisiksi, ei meidän pääsystämme laivaan tullutkaan tällä vuorokaudella mitään. Se oli kurjaa odottelua. Marssimme aina välillä muutaman metrin eteenpäin ja jäimme taas odottamaan. Tunsin kuumeen nousevan. Päivällä syömäni perunat saivat sitten minut oksentamaan, enkä ollut ainoa kuvottelija. Yritin odotellessani torkahdella reppuani vasten, mutta kylmyyden vuoksi siitä ei tullut mitään. Piti pomppia välillä tasakäpälää koska emme saaneet poistua paikoiltamme.

Perjantaina, huhtikuun 27. päivänä 1945:

Kello 1.30 pääsimme vihdoinkin- odoteltuamme tunteja marssijärjestyksessä- astumaan viimeiseen suureen maihinnousuveneeseen. Alus oli ennestään täynnä, tungos oli valtava ja meidän oli tyrkittävä kyynärpäillämme ympärillemme, että pääsisimme sisälle. Kello oli jo 3 kun vene oli valmis lähtöön.

Nukahdin heti istualleni, reppuni viereen, ja heräsin vasta siihen, että joku sanoi meidän olevan perillä, Helassa. Kipusimme ylös veneestä ja aikamme tungeskeltuamme olimme taas marssijärjestyksessä rannassa. Meidät marssitettiin nyt metsään kolmen kilometrin päähän kaupungista. Ilma oli kaunis, aurinko paistoi lämpimästi, joten heittäydyin heti pehmeälle mättäälle ja vaivuin uneen. Heräsin kello 12 siihen, että venäläiset pommittivat Helaa. Pommien jylinä oli korvia huumaava. Kello 15 koneet tulivat takaisin- ilmeisesti joku ihminen ja rakennus oli vielä jäänyt tuhoutumatta.

Kello 16.30 meille tuli lähtömääräys. Marssimme ehkä puolisen kilometriä, sitten tuli pysähdys, kuten aavistimme etukäteen. Parin tunnin kuluttua lähdettiin taas liikkeelle. Marssimme Helaan ja totisesti, toista kertaa en haluaisi nähdä sitä, mitä nyt avautui silmieni eteen. Puut ja rakennukset olivat hajalle pommitettuja, talot, tai oikeastaan niiden rauniot, savusivat, kaikkialta kuului eläimellisiä avunhuutoja, kuolonkorinaa ja siellä täällä pamahteli laukauksia. Saksalaiset kai ammuskelivat tuskissaan äännähteleviä ihmisiä. Joka puolella oli ruumiita. Ne olivat kaamean näköisiä. Jotkut olivat päättömiä, toiset raajattomia ja useiden sisälmykset valuivat tai olivat jo valuneet maahan kuolleitten tai kuolevien viereen. Yksi ruumis roikkui puussa, sen kieli oli pöyristyttävällä tavalla ulkona suusta ja auki revenneestä mahasta valui koko ajan jotain mustaa maahan, yksi ruumis riippui aidalla pää alaspäin ja erään omnibussin katolle oli jostakin lentänyt ihmisen verinen käsi. Ruumiita oli mitä mielikuvituksellisimmissa asennoissa ja useat näyttivät olevan vahingoittumattomia. Kaikkialla tämän kauhun keskellä liikuskeli omaisia kuin varjoja sukulaisiaan etsien. Minua oksetti.

Saavuimme rantaan klo 19. vain muutamia meistä oli vasta ehtinyt laiturille kun venäläisten suuret pommikoneet taas tulivat. Ne lensivät suoraan meitä kohti. Ranta oli täpötäynnä vankeja ja nyt kaikki laukkasivat edes takaisin laivan ja rannan väliä. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä, syntyi paniikki ja venäläisillä olisi ollut helppo tehtävä suolata kaikki konekivääreillä. Sitten yksi kone pudotti pommin. Näin jo kaukaa sen irtaantumisen ja valmistauduin katsomaan hirvittävää verilöylyä, joka syntyisi kun pommi räjähtäisi satojen vankien keskelle. jotka juoksivat pienessä kehässä kauhusta ulvoen edes takaisin. Mutta meillä oli onnea, pommi liukui lähimmän talon taakse metsään surmaten vain saksalaisia.

Koneitten mentyä meidät ajettiin kiireesti kahteen laiturin vieressä olevaan proomuun. Luulimme joutuneemme niihin vain väliaikaisesti ”näkösuojaan”, mutta erehdyimme: meille tultiin pian ilmoittamaan, että nyt näillä lähdetään liikkeelle ja että matka kestää 20 tuntia! Sen jälkeen saisimme sitten ruokaakin. Tänään sitä ei ollut lainkaan annettu.

Kello 20.30 tulivat hinaajat hakemaan meitä. Tuntuu kyllä etukäteen mahdottomalta, että tässä voisi olla kahtakymmentä tuntia hulluksi tulematta. Ahdastakin on niin, ettemme mahdu edes istumaan. Olemme puolittain seisovassa, puolittain polvistuneessa asennossa ja sekä henkisesti että fyysisesti loppuun kaluttuja. On jumalaton nälkä ja väsyttää niin, etteivät jalat juuri nouse. Tämä on suunnilleen 400 tonnin kantoinen proomu ja meitä on tässä- niin joku sakemanni juuri sanoi noin 960 vankia + vartijat.

Lauantaina, huhtikuun 28. päivänä 1945

Vielä näistä proomuista. Ne ovat 30 metrin pituisia ja vain pieni osa perää sekä keulaa on täkätty. Perätäkkäyksen alla on kipparin asunto, muu osa aluksesta on pelkkää ruumaa, joka on jaettu kuuteen osaan, kuten olen päässyt toteamaan. Keulimmaisessa osassa ovat vartiomiehet, seuraavassa naisvankeja, kahdessa keskimmäisessä on jostakin syystä sekaisin mies- ja naisvankeja ja kaksi ahterin puolella olevaa osaa on meidän suomalaisten, norjalaisten, sekä muutamien tanskalaisten ja joittenkin lättien hallussa. Ruumaluukku on valtava, se ulottuu melkein proomun laidalta toiseen päähän alusta, itse asiassa koko alus on melkein pelkkää ruumaluukkua ja ruumaa. Ruumaluukku on peitetty pienemmillä lautaluukuilla loivan talonkaton tapaisesti, jonka harja kulkee proomun pituussuuntaan. Kunkin osaston kohdalta on poistettu yksi luukku sisäänkäyntiaukoksi.

Meitä on ankarasti kielletty nousemasta ruumaluukulle, muta seisottuani rättiväsyneenä pimeässä ruumassa hirmuisessa ahtaudessa kuusi tuntia, en malttanut enää olla yrittämättä luukulle nousemista. Seisoin onneksi tikapuitten lähellä, joten pääsin niitä pitkin kipuamalla luukulle. Siellä oli jo ennestään meikäläisiä. Istuin siinä koko yön kyyrysilläni takkiini kietoutuneena ja olin onnellinen, etten ollut jo ajat sitten saanut vaihdetuksi takkiani ruokaan. Nyt minä tarvitsin sitä. Nukahdin hetkeksi istualleni ja havahduin auringon noustessa viluun ja nälänpolttoon suolissani. Kaikki tuntui toivottomalta, maata ei näkynyt missään ja vauhti oli matelevan hidasta- ruokaakaan ei siis ollut tiedossa aivan lähitunteina. Arvelimme, että jos meidät viedään saman tien Tanskaan, niin saamme tällä vauhdilla matkatessamme olla vielä ainakin kolme vuorokautta ilman ruokaa. Monikohan meistä on hengissä Tanskaan päästyämme?

Puolipäivän aikaan tuli ruumasta ylös eräs juutalaisnainen. Hän seisoi hetken laivan partaalla, tuijotti kuin hypnotisoitu veteen ja yhtäkkiä heittäytyi sinne, Itämeren kylmään helmaan! Ja vain muutaman sekunnin kuluttua toinen, puolalainen nainen, seurasi hänen esimerkkiään. Kukaan ei edes yrittänyt pelastaa heitä, kukaan ei huutanut heille, ei koettanut estää heitä.

Ihmettelin itseänikin sekä muita meikäläisiä. Mekin suhtauduimme aivan välinpitämättömästi näkemäämme. Se oli vain kuin jokin pieni show, joka meni äkkiä ohi. Luulenpa, että salaa jopa toivoimme lisää samanlaisia hyppyjä, olivathan ne vaihtelua yksitoikkoisessa elämässämme.

Päivä kallistui iltaan ja muuttui yöksi. Emme nähneet koko päivänä vilahdustakaan maasta. Yöllä tuli rankkasade, joka karkotti meidät luukulta. Alhaalla oli jostakin syystä entistä ahtaampaa. Jos halusi nukkua, piti se tehdä seisoviltaan. Me kadehdimme niitä, jotka seisoivat nurkissa tai väliseinien luona, he saivat ainakin nojata johonkin. Meitä oli niin paljon, ettemme sopineet istumaan, mutta niin vähän että emme pitäneet toisiamme pystyssä.. Jos yksi torkahti, hän valui heti polvilleen lattialle, jolloin muut potkaisivat häntä heti, koska oli tullut jälleen entistä ahtaampaa.

Sunnuntaina, huhtikuun 29. päivänä 1945.

Sadetta jatkui koko aamuyön. Siitä huolimatta nousin jo yhden tienoissa ylös luukulle viettämään siellä loppuyöni, sillä elämä ruumassa oli helvettiä. Riitelimme ja potkimme toisiamme pilkkopimeässä, yritimme valloittaa enemmänkin tilaa itsellemme jotta voisimme edes hetkeksi istahtaa. Puolalaiset ja juutalaiset pitivät ympärillämme kaameaa meteliä. He kiljuivat kuin eläimet, parkuivat ja ulvoivat kuin kojootit koko ajan. Meitä se vähän harmitti. Istuessani siinä kyyryssä likomärkänä näin johonkin aikaan aamuyöstä Bornholmin valot. Eräs vartija kertoi, että meidät oli alunperin tarkoitus viedä Sveinemündiin, mutta sitten selvisi, että se olikin jo venäläisillä, ja kurssi muutettiin kohti Sassnitzia. Sinne saavuimme kello 13.30. Pakkaukset käskettiin laittaa kuntoon, pian nousimme muka maihin. Mutta mikään ei taaskaan pitänyt kutiaan. Saimme jäädä laivaan odottamaan- mitä? Ruokaa emme saaneet myöskään. Pari poikaamme tosin onnistui kalastamaan kepeillä satama-alueelta muutamia öljyisiä leivänpaloja, jotka kelluivat veden pinnalla. Näimme, että kaupunki oli pahoin vaurioitunut. Kauempana merellä näkyi useita uppoamaisillaan olevia, keulat pystyssä törröttäviä laivaruumiita.

Kello 18.30 lähdimme jatkamaan matkaamme länteen Stralsundin salmen kautta, joka erottaa Rügenin saaren mantereesta. Kello 21 ankkuroimme sen puoliväliin.

Ilma muuttui taas yöksi sateiseksi. Kenelläkään ei ollut nyt halua jäädä palelemaan luukulle, joten yritimme järjestellä olojamme siten, että jokainen saisi istua. Onnistuimme jotenkuten sillä tavalla, että nyt kukin voi pistää jalat allensa ristiin ja istua reppunsa päällä. Mutta ahtaus, puristus oli niin kova, että jalat puutuivat nopeasti. Huomasimme sitten, että seuraamme oli tunkeutunut muutamia virolaisia. Ei meillä heitä vastaan mitään ollut, muta meidän oli pakko karkottaa heidät takaisin sinne, mistä he olivat tulleetkin, sillä heidän vaatteensa suorastaan kuhisivat syöpäläisiä. Vaikka oli pimeää, tiesimme sen ja koska esimerkiksi täit levittävät pilkkukuumetta, meidän oli oltava tylyjä heimoveljillemme.

Maanantaina, huhtikuun 30. päivänä 1945

Viiden tienoissa aamulla nousin taas luukulle parahiksi seuratakseni maailman primitiivisintä hautaustoimitusta: naapuriosastosta hilattiin juuri ylös paria ruumista jotka saman tien heilautettiin kaaressa mereen. Koko eilisen päivän oli eräs juutalainen maannut sairaana proomun reunalla. Hän oli siinä edelleenkin, mutta nyt oli jo henki lähtenyt hänestä. Myös hänet paiskattiin veteen.

Kello 5.30 matkamme jatkui ja 8.50 saavuimme Stralsundin sataman redille. Minulla on muuten pieni kynänpätkä aina rintataskussani ja käytän sitä heti kun tapahtuu jotakin ratkaisevaa, toisin sanoen kirjoittelen ylös kellonaikoja tätä päiväkirjaa varten. Paperista on välillä pulaa, tällä hetkellä raapustelen näitä rivejä jollekin varastokirjanpitopaperille, joita nappasin mukaani jonkun toimiston pöydältä jo ajat sitten:

Nyt proomut kiinnitettiin paaluihin (tiktaaleihin). Meille ilmoitettiin, että saisimme nyt myös ruokaa. Muutamat norjalaiset ja pari meikäläistä lähtivät rantaan sitä hakemaan. He tulivat kutienkin nopeasti takaisin pienen ruokakassillisen kanssa. Venäläiset panssarivaunut tunkeutuivat kaupunkiin juuri samoihin aikoihin ja pojille tuli kiire lähteä hatkaan. Tuskin venäläiset olisivat siinä kiireessä pystyneet erottamaan vastaantulevia suomalaisia saksalaisista. Koko ajan lähti kaupungin rannasta kaikenlaisia aluksia, joilla asukkaat yrittivät paeta, tiedä siten minne. Kaikkialla savusi ja roihusi ja veneet ja ihmiset liikkuivat ympäriinsä kuin jossain Danten helvetissä, epätodellisina, varjomaisina, aavemaisina. Meidän matkamme jatkui nyt Warnemündeen. Matkalla näimme palavia tehtaita, telakoita ja suuria lentokonehangaareita. Nähtävästi saksalaiset tuhosivat koko ajan ka4iken, mitä ehtivät. Saimme sitten niiltä muonanhankkijoilta sen verran ruokaa, että nälkä siitä vain kiihtyi entistä hurjemmaksi. Jaoimme näet muutaman maksapasteijapurkin ja hiukan margariinia siten, että yhtä kuuden hengen ryhmää kohti tuli yksi pieni purkki ja 200 grammaa margariinia. Tätä ennen olimme saaneet pilaantunutta keittoa 100 tuntia sitten. Ja sitä edellisenä päivänä edellä mainitsemani eväät, jotka syötiin pois jo samana päivänä. Hinaajasta saimme tänään vettä, puoli litraa kukin, ensimmäisen kerran matkamme aikana.

Tänään teki 11 ihmistä itsemurhan loikkaamalla yli reelingin. Suunnilleen saman verran on ruumiita heitelty laidan yli.

Tiistaina, toukokuun 1. päivänä 1945

Yö oli kurja. En saanut ollenkaan nukutuksi, aika meni taistellessa paikastani, joka minulla reppuni päällä oli. Saavuimme kello 15.50 Warnemündeen ja ankkuroimme redille, kaupungin edustalle. Ennestään siellä oli kolmattakymmentä laivaa. Ruokaa emme täälläkään saaneet, sillä tapahtui samoin kuin Stralsundissa: kun miehet menivät maihin hakemaan sapuskaa, kolistelivat venäläiset jo lähellä. Puna-armeija oli jo Rostokissa ja meitä vietiin taas kauemmaksi länteen. Kello 23 saavuimme vihdoin Neustadtiin. Proomut kiinnitettiin vieretysten laituriin, ajoimme suoraan rantaan. Saimme nyt mukillisen vettä, mutta ruoasta ei ollut taaskaan puhettakaan. Tähän syömättömyyteen kai kohta tottuu. Ettei vain käy niin, että juuri kun siihen on lopullisesti tottunut, tulee kuolema. Voi olla, ettei meille aiotakaan enää antaa ruokaa. Luulisi, että saksalaisten tarkoituksena onkin päästä eroon julmuuksiensa todistajista. Ja paras eroon pääsemistapahan on kuolema eli vankien tappaminen nälkään.

Heti satamaan tultuamme kuulimme, että Hitler on kuollut, ja suuramiraali Dönitz on nimitetty tai on nimittänyt itsensä Hitlerin tilalle. Berliini on kuulemma myös vallattu. Toivottovasti nämä uutiset saavat aikaan edes sen, että meille annetaan ruokaa. Suolia polttaa niin, eikä tässä enää jaksa oikein edes kättä nostaa. Päässä huimaa, eivätkä ajatuksetkaan oikein jaksa pelata. Se helpotus tässä kaikessa on, ettei tarvitse rasittaa itseään vessassa käymisellä. Ei ole mitään, mitä pissata tai ulostaa.

Minä kyllä vähän muuten epäilen tuota uutista Hitlerin kuolemasta. Varmasti on mies pelastanut nahkansa ja jättänyt jonkun toisen ihmisen ruumiin tilalleen, todisteena muka omasta kuolemastaan. Olisipa jopa kohtalon ivaa, että suuri ja mahtava Hitler olisi juuri vapuksi, joka on esimerkiksi kansallinen työväenpäivä Venäjällä, järjestänyt kuolemallaan miljoonille ihmisille ilon päivän.

Keskiviikkona, toukokuun 2. päivänä 1945

Vietin jälleen kurjan yön. Nukuin pari tuntia ruuman luukulla, herätessäni palelin ja värisin, koko ruumiini tuntui olevan puusta veistetty. Kuten arvelinkin, emme saaneet taaskaan ruokaa. Se ruoka on aina ajatuksissamme, siitä ei pääse mihinkään, ruoasta tulee tähänkin kirjoitetuksi miltei joka päivän kohdalle. Siksi kai, että se on meille niin harvinainen, ylellinen asia. Tuskia missään toisenlaisessa päiväkirjassa puhutaankaan niin julmetusti ruoasta kuin tässä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että siitä puhe, mistä puute. —-

Kello 9.30 läksimme ylös jokea Lyypekkiä kohti ruoan hakuun- kuten vartijamme meille sanoivat- muta en minä uskonut koko juttua alkuunkaan. sillä kaikki olivat tietävinään, että liittoutuneitten joukot olivat jo kaupungin ulkopuolella. Matkan varrella saksalaiset ampuivat erään epätoivoisen juutalaisen, joka oli yön pimeydessä kivunut ruumasta ja hiipinyt kipparin asunnon luokse ja pihistänyt sen ulkopuolella olevasta lootasta kanan. Hän oli parhaillaan pistämässä otusta poskeensa raakana karvoineen ja sisälmyksineen kun vartijat tulivat paikalle. Miesparka pantiin heti reelinkiä vasten ja ammuttiin. Pari päivää aikaisemmin eräs venäläinen vanki oli tehnyt saman tempun, mutta tätä ei ammuttu, hänet vain hakattiin pampuilla tajuttomaksi. Totesimme virtaa eteenpäin lipuessamme, että puheet Hitlerin kuolemasta ovat ehkä sittenkin totta. Kaikkialla näkyi laivoja, joiden liput oli vedetty puolitankoon. Mutta kyllä minusta siinä kuolemassa voi silti olla jotain hämärää.

Jonkin ajan kuluttua reissumme keskeytettiin, kuten olin aavistanutkin etukäteen: ollessamme enää parin kilometrin päässä Lyypekistä, tuli eräs laiva vastaamme ja sieltä huudettiin, ettei Lyypekkiin ole enää menemistä, koska ”yankeeet” olivat jo kohta siellä. Ikävä kyllä, emme saaneet itse ratkaista, minne mennä ja niin matkanteko jäi siihen. Proomut kiinnitettiin lähelle rantaa.

Liittoutuneiden syöksypommittajat lentelivät nyt yhtenään ilmassa ja pommittivat koko ajan tehtaita ja telakoita. Saksalaisten ennen niin kiukkuisesti sätkättävä it-kalusto ammuskeli niitä varsin vaimeasti, ilman tulosta. Kello 15 saimme kuulla, että amerikkalaiset joukot ovat saapuneet Lyypekkiin ja meille tuli taas kiireinen lähtö. Proomut kiinnitettiin erään kääntösillan luona laituriin, suuren viljamakasiinin viereen ja joukko vartijoita lähti nyt kiireesti yrittämään muonanhankintaa. Mutta samassa tuli uusi määräys: proomut on heti vietävä pois kääntösillan luota, koska se aiottiin räjäyttää. Ja niin sitä lähdettiin alas jokea vinhaa vauhtia. Vartijapoliisit juoksivat rantoja pitkin proomumme kiinni ja nousivat erään telakan kohdalla. Ja nyt saimme ruokaa! Jokainen meistä sai 400 gramman säilykepurkin ja kaksi palaa näkkileipää. Mutta jo oli aikakin. Sitten kuulimme valtavan räjähdyksen. Äskeinen silta lensi muutaman sadan metrin päässä meistä ilmaan.

Kuulimme vähän ajan kuluttua kipparin radiosta, että Himmler on anonut itä- ja länsirintaman joukoilta sekä Norjassa ja Tanskassa olevilta sotavoimilta suostumusta ehdottomaan antautumiseen. Niin ikään kuulimme, ettei Hitlerin kuolema ollutkaan sankarikuolema, vaan se johtui verensyöksystä aivoihin. Niin, jos johtui. Minä olen ikuinen epäilijä.

Sitten tuli tieto, jonka mukaan joen suupuoli oli suljettu. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinut päästä perille siitä, mikä valtio sen oli sulkenut, kun tieto jo peruutettiinkin. Kohta olimme jälleen Neustadtin ulkopuolella ankkurissa olevien laivojen luona. Samassa tulivat liittoutuneiden koneet ja aloittivat hurjan pommituksen, mutta laivoihin ei osunut pommeja.

Pian pimeni ja sen mukana tapahtumat muuttuivat yhdeksi sekamelskaksi. Toinen proomuista hinattiin ensin erään tummassa yössä häämöttävän laivan viereen, ja meidät kiskottiin sen jälkeen sen kylkeen. Saksalaiset puhuivat jotakin sellaista, että toinen proomu oli saanut osuman ja nyt siinä oleva ihmiskatras siirrettäisiin meidän proomuumme. Pimeässä emme päässeet perille siitä, oliko se totta vaiko saksalaisten hämäystaktiikkaa, mutta kun olo ei proomussamme muuttunut sen ahtaammaksi kuin ennenkään, arvelimme, ettei mitään väensiirtoa tapahtunut. Kysyin sitten eräältä saksalaiselta poliisilta, mitä oli tekeillä. Ymmärsin jo niin paljon saksaa,että saatoin jopa keskustella hänen kanssaan.

-Teidät piti siirtää tuossa lähellä olevaan 40 000 tonnin matkustajalaivaan, uivaan vankisiirtolaan, poliisi sanoi minulle.- mutta pimeässä ajoimme väärän aluksen viereen, hän lisäsi.

Samassa liittoutuneiden lentokoneet tulivat jälleen.

Meidän vartijaväkemme joutui pakokauhun valtaan, se siirtyi hinaajiin, jotka ajoivat tiehensä jättäen meidät ajalehtimaan avuttomina merelle. Kello oli 22.05 hetkellä, jolloin olimme ensi kertaa yksin, ilman vartijoita.

Tajusimme nopeasti, että ellemme saa proomuamme äkkiä maihin, meidät pommitetaan tuusan nuuskaksi. Epäilimme lisäksi, että saksalaisilla saattoi olla suunnitelma räjäyttää tuo uiva vankisiirtola ilmaan ennen kuin sen elävä lasti joutuisi vihollisen käsiin ja siksikin meille tuli kiire.

-Saatte nähdä pojat, että kohta pamahtaa. Ei ne jätä todistajia henkiin. Nyt on pantava toimeksi, Ourila sanoi.

Otetaan veneet ja yritetään kiskoa tämä patti rantaan, ehdotti nuori Seppo Uhrman.

Niin päätettiin tehdä.

Lykkäsimme molemmat veneet vesille ja rupesimme kiskomaan soutamalla proomua kohti rantaa. Vaihdoimme koko ajan soutajia, koska homma oli meikäläisten voimilla mahdottoman rankkaa. Miehitimme omilla voimillamme soutajapaikat, sillä emme luottaneet muihin, emme edes norjalaisiin poliiseihin, jotka olivat fyysisesti meitä paremmassa kunnossa. Muta sitä suomalaista sisua ei ollut kuin meillä suomalaisilla. Alussa koko hommasta ei kyllä meinannut tulla mitään, proomu ei meidän huhkimisestamme ja kiroilemisestamme huolimatta liikahtanut juuri senttiäkään.

Sitten syy siihen selvisi ja kaikkia nauratti tilanteen vakavuudesta huolimatta:

-ANKKURI on pohjassa, huusi Kauko Veijalainen.

Totta: proomun ankkuri oli joko tarkoituksella tai vahingossa pudotettu pohjaan, emmekä me sitä pimeässä olleet havainneet.

No, kiskoimme hampaat irvissä ankkurin ylös ja nyt rupesi jo laiva liikkumaan. Puoliyön maissa pääsisimme rantaan, mutta se oli yllättävän matala: proomu tarttui pohjaan kiinni jo 30- 40 metrin päässä siitä. Pingotimme vahvan köyden proomusta laiturille ja rupesimme järjestelmään ”lautatusta” proomusta laiturille. Kaikki vangit tungeksivat nyt proomun ahteriin, jsota maihinkulejtus järjestettiin, mutta minä painuin alakertaan nukkumaan. Siellä oli vihdoinkin tilaa heittäytyä makuulle lattialle. Olin aivan poikki.

Torstaina, toukokuun 3. päivänä 1945

Nukuin kello kolmen tienoille saakka. Kun nousin ylös luukulle, totesin maihin kuljetuksen yhä jatkuvan. Suuri osa norjalaisista ja suomalaisista oli vielä proomussa. Laskeuduin seuraavaan veneeseen ja kun olin maissa, alkoi päivä jo valjeta. Siirryimme hiljalleen pois satama-alueelta, hajaannuimme pienempiin ryhmiin, jotka lähtivät kulkemaan eri suuntiin. Kaikkialla kuului räjähdyksiä, ammuntaa ja muuta meteliä. Pitkälle emme päässeet, sillä saksalaiset olivat asettaneet vartijoita kaikkiin tienristeyksiin, teille ja poluille. He kertoivat amerikkalaisten joukkojen olevan noin 4 kilometrin päässä Neustadtista.

Vetäydyimme takaisin rantaa kohti, yritimme piiloutua puitten ja pensaitten taakse. Emme halunneet kuolla viime hetkillä,sillä nyt oli selvää,että sodan loppunäytös oli alkanut.

Mutta sitten aseistautunut saksalaisjoukkue piiritti meidät:

_Ne suolaavat meidät nyt ihan viime tingassa, hätäili Eino Kukko, koivistolla syntynyt merimies, ”Mercatorimme” matruusi.

Kello 8 seisoimme taas täysilukuisina proomujemme luona satama-alueella. Juutalaiset kahlasivat parhaillaan proomustamme maihin, veneen käytöstä he olivat näköjään luopuneet, koska vettä ei ollut enempää kuin vyötäisiin asti. Saksalaiset hoputtivat juutalaisia, sillä he tajusivat, etteivät he enää ehtisi kuljettaa näitä minnekään koska amerikkalaiset olivat jo kaupungin ulkopuolella.

Nyt saksalaiset käskivät meidät rannalla olijat marssijärjestykseen Neustadtiin lähtöä varten. Muuta ratkaisua he eivät keksineet. Mutta mitä tehdä vielä proomussa oleville vangeille, jotka eivät jaksaneet omin voimin kömpiä sieltä pois ja kahlata tuota 30-40 metrin pituista taivalta maihin?

Saksalaiset päättivät perinpohjaisuudessaan ratkaista asian jotenkin.

Ja he keksivät pian tavan.

Muutamat Kriegsmarinin miehet ja SS-sotilaat soutivat proomulle ja asettuivat konepistoolit ampumavalmiina luukkujen kohdille. Erään upseerin karjaisu oli sitten merkkinä järkyttävän teurastuksen aloittamiselle: konepistoolit sylkivät tulta proomun ruuman pimentoihin, josta alkoi kuulua eläimellistä huutoa. Kaikki ruumassa olleet vangit, heitä oli siellä vielä satoja, ammuttiin armotta luukuilta käsin.

Eräs vanha juutalaisnainen pääsi ammuskelusta huolimatta kipuamaan ylös ruumasta,. Hän rupesi viimeisillä voimillaan laskeutumaan alas tikkaita pitkin veneeseen, kun eräs SS- mies havaitsi hänet ja otti hänet maalitaulukseen. Saksalainen sankari ampui noin 10 metrin päästä viisi laukausta ohi. Nainen tärisi kauhusta ja vaikeroi hiljaa ja oli juuri asettamassa jalkaansa veneen pohjalle kun SS- mies ampui hänen yläpuoleltaan, parin metrin päästä, tällä kertaa, pistoolilla. Kuula osui nyt keskelle naisen päälakea, joka melkein repesi kahtia- ilmeisesti luoti oli ainakin jossakin määrin räjähtävä. Nainen eli vielä muutaman sekunnin, hän tuijotti sydäntä särkevästi eteensä ja sitten hänen otteensa tikkaista heltisi heltisi ja hän kaatui päistikkaa veneen laidan yli veteen, jonne hän painui pinnan alle upoksiin.

Tapettuaan jokaisen elossa olijan saksalaiset palasivat meidän luoksemme. Ja taas sitä marssittiin sulkeissa saksalaisten vartijoitten valvonnassa kohti Neustadtia. Saavuimme laivaston kasarmeille kello 11.30. meidät ajettiin aluksi kasarmirakennusten lähellä olevalle urheilukentälle. Seisoskeltuamme siellä pari tuntia epätietoisina siitä, mitä meille tullaan tekemään, meille tuotiin puoli litraa ruohosipulista ja ruisjauhoista keitettyä vettä. Tavallisissa oloissa sitä tuskin olisi syöty, mutta nyt se oli mitä suurinta herkkua. Halusimme syödä mitä tahansa, että jaksaisimme kestää viimeiset vaikeudet, sillä siitähän nyt oli kysymys. Olimme nyt paastonneet miltei yhtämittaisesti kahdeksan vuorokautta, emmekä olleet tuona aikana saaneet juuri tuntiakaan levätä makuuasennossa. Nyt saimme heittäytyä selälleen kentän ruohikolle ja nautimme totisesti siitä.

Kello 14 joku SS- upseeri ilmoitti, että meidän piti valmistautua marssimaan takaisin rantaan, jossa nousisimme s/s ”Athena”– nimiseen alukseen, joka veisi meidät Flensburgiin. Siellä Ruotsin Punainen Risti ottaisi meidät hoiviinsa. Hihkaisimme riemusta, se oli todellakin mieluinen uutinen!

Mutta sitten tulimme epäluuloisiksi. Muistiimme entuudestaan, ettei saksalaisten lupauksiin ollut luottamista ja kun havaitsimme, että rantaa kohti marssivat myös puolalaiset ja juutalaiset, synkistyimme lopullisesti.

-Tässä on nyt jotakin hämärää, uskokaa tai älkää, tuumaili Paraisissa asuva Mikael Barman.- Taitavat tapattaa sittenkin meidät.

-Pahalta näyttää, lisäsi siihen Ingmar Fredriksson.

Meistä tuntui erittäin oudolta, että esimerkiksi puolalaisia lähdettäisiin kuljettamaan siihen suuntaan.

Laivaus aloitettiin juutalaisista. Mutta homma keskeytyi jo heti alkuun, sillä liittoutuneiden lentokoneet tulivat taas. Se oli mahtavaa piirileikkiä: koneet tulivat puoliympyrässä, kuin piirissä yllemme sekä pommituskohteitten lähelle ja lähtivät sitten syöksymään kohti maaliaan. Sananmukaisesti ne ampuivat pomminsa. Ja osumatarkkuus oli ilmiömäinen. Kaikki redillä olleet kymmenet laivat upposivat heti. Maailma oli taas täynnä savua, räjähdyksiä, tulenlieskoja, kuolevien huutoja, konekiväärien papatusta, yksinäisiä kiväärin ja pistoolinlaukauksia.

Totesimme järkytykseksemme, että se vankilaiva, jonne meidät piti majoittaa, lensi tässä rytäkässä myös ilmaan. Siinä olleet 7000 vankia kuolivat ilmeisesti miltei kaikki, vain ani harvat jaksoivat uida maihin räjähtelevässä meressä. Ellei väsymys vienyt heitä pohjaan, niin sen teki jokin pommi tai konepistoolin sarja – saksalaiset jaksoivat ja ehtivät yhä tässäkin vaiheessa pitää vedessä olevia ihmisiä maalitauluinaan. Eräs tuosta vankisiirtolaivasta pelastautunut juutalainen kertoi illalla, ettei alukseen osunut yhtään pommia, vaan se jysähti ilmaan itsestään eli siihen oli asennettu valtava räjähdyspanos – sakemannit olivat todella tehneet kellosepäntyötä!

-Kun laiva räjähti, ei lähimaillakaan ollut yhtään lentokonetta, tämä rannassa hytissyt juutalainen vakuutti meille.

Onni oli taas suosinut meitä sikäli, ettemme olleet pimeässä joutuneet tuon uivan vankilan kohdalle- vaikka se oli ollutkin saksalaisten tarkoitus.

Ja onni oli yhä edelleenkin puolellamme.

Hetkeä myöhemmin saimme kiittää kohtaloa myös siitä, ettemme olleet jo s/s ”Athenassa”, sillä se sai nyt täysosuman. Sen hakaristilippu tulla rysähti alas vähemmän majesteetillisesti salkoineen päivineen. Sitten alkoi kranaatteja töksähdellä. Ne tulivat lähestyvien amerikkalaisten panssarivaunujen tykeistä. Siinä vaiheessa me emme sitä kuitenkaan tienneet, vaan luulimme, että meitä yhä pommitetaan taivaalta käsin.

Nyt vartijamme joutuivat paniikkiin. He juoksivat kuin päätömät kanat jonnekin suojaan ja mekin, jotka olimme taas vaihteeksi vapaita, yritimme myös etsiä jotakin piilopaikkaa. Juoksentelimme ympäri satama-aluetta ja odotimme joka hetki ratkaisevaa osumaa päähän, mahaan tai jonnekin muualle, mutta vaikka luoteja ja kranaatteja satoi kaikkialle, ei meihin osunut minkäänlainen lentävä esine.

Äkkiä kuului jostakin läheltä valtavaa, riemukasta huutoa. Juoksimme sitä kohti. Ehdimme sopivasti paikalle näkemään, miten ensimmäinen amerikkalainen panssarivaunu ajoi Neustadtin laivastotukikohdan alueelle.

Ilonkyyneleet kihosivat silmiimme. Vastavaikutus oli niin voimakas, että se oli tuoda palan jokaisen kurkkuun. Emme edes pystyneet kiljumaan ilosta, töllistelimme vain onnellisina panssarivaunua. Muutamat purskahtivat itkuun ja sitten, muutaman minuutin kuluttua, saimme äänijänteemme toimimaan ja rupesimme huutamaan ja heittelemään lakkejamme. Sinne jäi minunkin karvalakkini jonkun panssarivaunun takaosaan. Sitä tunnetta oli vaikea kuvailla. Puristelimme toistemme käsiä, pompimme paikallamme, läimäyttelimme toisiamme selkään, hypimme ja huidoimme. Tuntui jotenkin uskomattomalta, että lähes vuoden pituinen kärsimysaika oli vihdoinkin ohi ja että me pääsisimme pian kotiin.

Kokoonnuimme uudestaan urheilukentälle omasta aloitteestamme odottamaan amerikkalaisten määräyksiä. Mutta kun kukaan ei tullut luoksemme, läksimme vähin erin liikkeelle kuka mihinkin suuntaan, pienissä ryhmissä.

Läksin Seppo Uhrmanin kanssa tutkimaan lähellä olevaa amerikkalaista panssarivaunua. Tuskin olimme päässeet sen viereen kun jostakin ilmestyi paikalle saksalainen poliisi, joka yritti ajaa meidät pois vaunun luota. Silloin panssarivaunusta hyppäsi ulos eräs jenkkiupseeri ja kysyi saksalaiselta. -Mikäs mies te olette? – Saksalainen poliisi. – Minä olen amerikkalainen upseeri. Mitä teillä on siinä leipälaukussanne? Entä tuossa kaasunaamarikotelossa? – Englantia ymmärtävä poliisi kertoi, että niissä on ruokaa. Amerikkalainen kapteeni halkaisi terävällä kääntöveitsellä poliisin leipälaukun, josta valui maahan leipää, makkaraa ja juustokimpaleita. -Ne ovat teille, jenkkiupseeri nyökkäsi meille. Hyökkäsimme heti kiinni ruokaan ja popsimme sen alle minuutissa.

Saksalaispoliisi jatkoi siten meidän hätyyttämistämme, hän töni meitä poispäin, kehotti meitä menemästä pois. Amerikkalainen upseeri asteli nyt poliisin eteen, murahti jotakin itsekseen ja tarttui sitten saksalaista rinnuksista kiinni toisella kädellä ja huitaisi toisellaan lujan iskun sakemannin leukaan. Poliisi lysähti polvilleen, eikä enää vainonnut meitä.

Otimme loput eväät hänen laukuistaan mukaamme ja läksimme isommalla porukalla jatkamaan kierrostamme. Kuljimme katua ylöspäin. Vastaamme tuli vankeja, joilla oli kokonaisia tahkojuustokiekkoja kainaloissaan. Meille tuli kiire. Läksimme juosten siihen suuntaan, mistä äskeiset juustonkantajat olivat tulleet ja pian saavuimme rautatieasemalle. Siellä oli kolme mullivaunua, joiden ympärillä oli raitapukuista luurankomiestä kuin kissoja Vilkkilässä. Joukossa oli myös saksalaisia siviilihenkilöitä, jotka kärsivät sodan aikana nälkää- kaikki evääthän lähetettiin pääasiassa rintamalle.

-Katso, noi vaunuthan on täynnä tahkoa, kiljaisi Volf Larsson.

Joku paiskeli valtavia juustojärkäleitä vaunuista ihmisille, jotka ottivat niitä vastaan kädet ojossa. Ja me syöksyimme joukkoon kuin villipedot.

Olisimme ehkä vallanneet pienellä porukalla koko vaunun, ellemme olisi saaneet heti juustoista päähämme: juoksimme vaunua kohti aivan päättömästi ja hetken kuluttua näin tähtiä kun suuri juustotahko jysähti päähäni! Se laimensi vähäksi aikaa intoni; horjuin hetken aikaa kiskoilla edestakaisin ja yritin pitää hallussani tuota juustopommia, mutta joku nappasi sen välittömästi käsistäni todetessaan minun leijuvan muissa maailmoissa. Onnistuin kuitenkin iskemään kynteni kahteen tahkokiekkoon, joita läksin raahaamaan molemmissa kainaloissani kohti merisotakoulua, joka oli määrätty väliaikaiseksi”kodiksemme”. Päästyämme vain satakunta metriä eteenpäin, tuli vastaamme kulkue, joka retuutti välissään erilaisia laatikoita ja purkkeja. Juustot kainaloissamme suuntasimme nyt kulkumme kohti suurta meijeriä, jsota päin laatikkojen kantajat olivat juuri tulossa.

-Jää sinä vartioimaan näitä juustoja, minä lähden ryöstöretkelle tuonne sisälle, ehdotti Karlsson.

Minä tyydyin kohtalooni, jäin seisomaan juustojemme viereen valmiina taistelemaan niistä viimeiseen hengenvetooni saakka.- mikäli joku uskaltaisi ruveta niitä himoitsemaan.

Hetken kuluttua Karlsson palasi kadulle raahaten mukanaan sokerisäkkiä. Se näytti olevan puolillaan. Hän jätti sen pitemmittä puheitta eteeni ja ryntäsi takaisin meijeriin sisälle. Eikä kestänyt montakaan minuuttia kun hän oli taas luonani, nyt mukanaan 25 kilon laatikko voita ja yksi 5 litran purkki sokeroitua säilykemaitoa. Sillä aikaa kun hän oli ollut poissa, olin minä vaihtanut toisen juustoni 50 pikkupurkkiin säilykekermaa. Nyt meillä oli enemmän tavaraa, kuin mitä jaksoimme kantaa. Norjalaiset olivat meijerin luona auton perävaunun kanssa ja kysyimme, saisimmeko lastata tavaramme heidän kärryynsä, auttaisimme sitten heitä sen vetämisessä. Mutta norjalaiset kieltäytyivät. He kai arvelivat saavansaa lastatuksi enemmän tavaraa itselleen kun eivät ottaneet kärryyn meidän ruokiamme.

-Jää sinä nyt vuorostasi tähän, sanoin Karlssonille, minä käyn etsimässä meille rattaat. Löysinkin sellaiset erään varaston katoksesta ja työnsin ne lauleskellen meijerin eteen, jossa lastasimme eväämme siihen.

Lähellä merisotakoulua osallistuin vielä erään kanttiinin ryöstöön. Sain saaliikseni muutamia purkkeja säilykelihaa ja joitakin karamellipusseja, tupakkaa ja parranajovettä. Hiukan minua tämä kaikki huvitti. Kaikki kelpasi: olisin kai rynnännyt vaikkapa rautakauppaan ja vienyt sieltä kaikki naulat, vaikken olisi tehnyt niillä mitään. Ihminen näyttää tulevan hiukan pöpiksi kärsittyään tarpeeksi hirvittävistä rajoituksista.

Oli jo miltei pimeää kun tulimme koululle. Siellä löysimme viinikellarin ja tupakkavaraston. Muta meitä ei nyt kiinnostanut ryyppääminen. Olimme liian heikkoja niin rasittavaan hommaan. Yksikin ryyppy olisi kellistänyt meidät heti lattialle. Käytin viimeiset voimani tämän päiväkirjani iloisimman sivun kyhäämiseen.

Perjantaina toukokuun 4. päivänä 1945

Oli ihanaa herätä aamulla, kun nälkä ei ensimmäisenä ollut muistuttamassa olemassaolostaan, kun suolia ei polttanut. Haimme koulun keittiöltä kahvinkorviketta, jota joku jenkkikokki oli keittänyt ja me saimme kerätä ja valita pöydältä mahtavia voileipiä, joitten päällä oli kinkkua, makkaraa, munia ja tomaattia. Voi elämää ja onnea!

Mutta siten seurasi ikävät hetket.

Lampsiessamme koulun pihalla ja lähikaduilla eteemme avautui hirvittävä näky: teiden ja katujen reunustat olivat täynnä kuolleita: enimmäkseen puolalaisten ja juutalaisten ruumiita. Niitä oli ympäri Neustadtia ehkä satoja, ehkäpä tuhansia. Nämä onnettomat olivat eilisillan ja viime yön aikana syöneet itsensä kuoliaaksi. Amerikkalaiset sotilaat olivat tosin varoittaneet kaikkia ahmimasta liikaa ruokaa tyhjiin vatsoihin, mutta kun vuosikausia kurjalla sapuskalla juuri ja juuri hengissä pysytellyt luuranko pääsee äkkiä makoisten lihapatojen ääreen, voittaa himo järjen äänen. Nuo sadat, kenties tuhannet kuolivat vapautensa ensimmäisenä yönä. Kärsittyään nälkää 3-4 vuoden ajan, ei heidän sisuskuntansa enää kestänyt yhtä ainoata kunnon ruokailua. Se oli järkyttävä ilmiö, jotenkin ironinen, järjetön tilanne. Ei sellaista oikein voi hyväksyä. Ajatella nyt: ihminen kärsii vuosikaudet helvetillistä tuskaa, kärsii vuodesta toiseen, näkee nälkää, häntä potkitaan, lyödään, hän on joka hetki joutumaisillaan kaasukammioon tai teloituskomppanian eteen, hän kituu, laihtuu 20- 30 kiloiseksi seipääksi ja sitten kun lopulta vapaus koittaa- hän syö itsensä tunnissa kuoliaaksi. Mitä siihen sanoo.

Järjestelimme tänään asunto-olojamme ja jatkoimme kaupungin ryöstämistä. Tunkeuduimme esimerkiksi radioliikkeisiin ja veimme niistä radioita ja levysoittimia, vaikka tajusimme hyvin, ettemme pystyisi raahaamaan saalistamme kotiin. Oli vain pakko kiertää ja rohmuta kaikkea, mitä näki. Amerikkalaiset antoivat meille oikein luvan ryöstää kauppoja ja ottaa saksalaisilta kaiken, mitä mielemme teki. -He ovat piinanneet teitä vuosikaupalla. Nyt on teidän vuoronne, sanoi eräs jenkkiupseeri meille jo aamulla.

Sitten löysimme eräästä talosta kellarin, joka oli täynnä saksalaisten upseerien vaatteita sisältäviä matkalaukkuja. Vedimme vaatteet esille ja valitsimme niistä parhaat ja komeimmat ja sonnustauduimme niihin. Kaduilla meitä vastaan tuli hienoja autoja, joita ohjailivat luurangonlaihat, onttokatseiset, kaljupäiset juutalaiset yllään saksalaisten SS-upseerien puvut ja suussaan pitkiä ja paksuja hienoja sikareita.

Majoitustalomme yläkerrasta sitten löysimme toimistohuoneen, jossa oli paljon kirjoitus- ja laskukoneita. Otimme ne kimpassa haltuumme, veimme ne huoneeseemme ja piilotimme ne tavaroittemme taakse, etteivät muut olisi niitä löytäneet.

Mitäkö me niillä teemme? Jaa-a, sitä me emme vielä tiedä. Mutta parastahan se on kaikki evakuoida mitä käsiinsä saa. Mistä sen tietää, jos vaikka saisimme kuljetetuksi nuo kojeet Suomeen asti?

Saksalaisilla sotilailla ei ole nyt hauskaa. Useat SS- miehet ryöstivät amerikkalaisten tullessa kaupunkiin kuolleilta juutalaisilta vanginvaatteet, pukeutuivat niihin ja toivoivat, ettei heitä tunnettaisi. He ovat kuitenkin niin hyvin ravittuja, niin hyväkuntoisen ja vahvan ja vankan näköisiä, etteivät he pysty pettämään sen enempää amerikkalaisia kuin meitäkään. Aina kun tapaamme tällaisen SS- miehen vanginvaatteissa, annamme hänelle ensin turpiin ja sitten retuutamme hänet amerikkalaisten esikuntaan, jossa hänet heti kortistoidaan ja lähetetään töihin. Saksalaiset kaivavat nyt aamusta iltaan hautoja kuolleita varten, he siivoavat hävityksen jälkiä Neustadtista ja toimittelevat kaikkia asioita, joita he ennen teetättivät meillä vangeilla.

Iltapäivällä eräs meikäläisistä- taisi olla John Johansson- näki kaupungilla tutunnäköisen vangin. Tämä oli vangiksi liian tanakka, liian hyvin syönyt ja äkkiä näkijällä välähti: tuo tyyppi oli riehunut toissa aamuna proomussa murhanhimoisena, tehnyt kymmenistä vangeista selvää konepistoolisarjoillaan. Meikäpoika tarttui heppua käsikynkästä ja kuljetti tämän amerikkalaisten luokse.

Kuulin illalla, että jenkit olivat juoksuttaneet tätä SS-miestä niin kauan, että tämä oli lopulta vaipunut kuolleena maahan.

Amerikkalaiset telkesivät joukon saksalaisia sotilaita erääseen kellariin ilman ruokaa. He ilmoittivat meille, että sakemannit saavat olla siellä täsmälleen yhtä kauan kuin he pitivät meitä teljettyinä proomun ruumaan ilman vettä ja ruokaa.

-No, me kohautimme vain olkapäitämme sen kuultuamme. Emme me ainakaan ruvenneet ehdottamaan saksalaisille parempaa kohtaloa. Meidän puolestamme saksalaisille saa tehdä mitä tahansa, kyllä hekin ovat tehneet mitä tahansa ilmeisesti miljoonille muille ihmisille.

Sunnuntaina toukokuun 6. päivänä 1945

Amerikkalaiset ilmoittivat tänään, että meidän on jäätävä tänne ainakin kolmeksi viikoksi, joka on pilkkukuumeen itämisaika. No, sillehän ei voi mitään. Tähän asti olemme kaikki olleet aika terveitä, vain Mikael Barman on joutunut sairaalaan. Hänellä on mennuyt aika huonosti, Stutthofissakin hän joutui koko kevättalven olemaan leirin sairaalassa, jossa olo ei ollut kadehdittavaa.

Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1945

kuulin tänään, että amerikkalaiset ovat löytäneet suuren räjähdyspanoksen s/s Athenan konehuoneesta. Sillä laivallahan meidät olisi pitänyt vietämän Tanskaan! Niin kuin aikaisemmin totesin sai Athena kranaattiosuman muutama päivä siten käydyissä loppukahinoissa Neustadtin ulkopuolella, mutta totuus on se ,että saksalaiset aikoivat räjäyttää sen muutenkin ilmaan. Ihmisineen kaikkineen. Elleivät liittoutuneet olisi alkaneet samaan aikaan kun meitä ruvettiin lastamaan Athenaan raivoisaa lentohyökkäystä Neustadtin satama-alueella, olisimme me nyt Athenan kera meren pohjassa. Täytyy sanoa, että meillä on ollut joko hyvä onni tai sitten joku korkeampi voima on meitä varjellut, sillä niin kuin mainittiin jo aikaisemmin, myös se matkustajalaiva, jossa oli 7000 vankia ja jonne meidät oli tarkoitus sijoittaa, upposi pommituksen aikana vankeineen päivineen. Mehän emme siihen joutuneet jonkin väärinkäsityksen vuoksi , vaan meidät hinattiin aivan väärän aluksen viereen.

Tänään meillä oli oikein motorisoitu täinpuhdistus. Kummallisen näköisessä kojeessa oli pieni räjähdysmoottori, joka pumppasi ilmaa pulverisäilöön, minkä kylkeen oli liitetty parin metrin mittainen kumiletku. Tällä letkulla ruiskutettiin tuota jauhetta ihon ja vaatteiden väliin niskasta, hihojensuista ja housun kauluksesta sisälle. Hiukset saivat myös osansa. Heti sen jälkeen saimme pestä itsemme lämpimässä suihkussa, mutta emme päässeet enää sisälle, sillä sali jo tupaten täynnä.

Perjantaina 11. toukokuuta 1945

Kello 10 aamulla saapui majapaikkamme eteen kaksitoista suurta kuorma-autoa, joissa oli Sveitsin Punaisen Ristin tunnukset. Lastasimme niihin tavaramme ja kello 12 lähdimme Neustadtista. Ajoimme läpi kielin kaupungin. Entisestä kukoistuksesta ei ollut enää jälkeäkään. Kaikkialla oli vain rauniota. En nähnyt siellä ainuttakaan ehjää rakennusta. Erään pumppukaivon luona seisoi viitisenkymmentä ihmistä vesijonossa ja he olivat niin kurjan näköisiä, että oli helppo todeta, ettei vedenpuute ollut ainoa asia, jsota he kärsivät. Saavuimme Saksan ja Tanskan rajalla olevaan Flensburgin kaupunkiin kello 17. Se ei ollut läheskään niin pahasti raunuioitunut kuin Kiel. Sinne marssi koko ajan saksalaisia sotilaita Tanskasta ja siellä toimitettiin heidän aseistariisumisensa. Ylitimme Saksan ja Tanskan rajan kello 17.30 ja tervehdimme sitä riemunhetkeä huutaen ja ulvoen. Kello 18 saavuimme Badbergiin, rajakaupunkiin, jossa meile tarjottiin kaurapuuroa ja yösija. Kaikkialla, missä näimme Tanskan kansaa, se huusi meille tervehdyksiään Velkomme hjem igen

ym.

Pilkkukuume komplikaatioineen vielä kohtasi päiväkirjan kirjoittajaa Veijo Johanssonia . Lopulta hän pääsi Suomeen 29.6. kl 8.40 Hankoon – karanteeniin ja 7.7. 1945 vapaaksi karanteenista kotikaupunkiinsa Kaskiseen Veijo Vohansson palasi 12.7. 1945,

Hänen Mercator laivansa oli lähtenyt Suomesta 21.8. 1944 kohti Danzigia, tullut Danzigiin 25.8. 1944 lastausta varten.

Suomi katkaisi diplomaattiset suhteet saksaan 2.9. 1944 ja saksalaisten oli poistuttava Suomesta 15.9. 1944 mennessä.

3.9. 1944 Danzigissa lastattavana olevan laivan miehistö internoitiin. 21.10.1944 heitä alettiin kuljettaa itään päin STUTTHOF-nimiseen keskitysleiriin. https://fi.wikipedia.org/wiki/Stutthof

Liittoutuneittan tulon edellä väkeä alettiin kuljettaa marsseilla pois leiriltä laivoille- mitkä kuljetukset olivat tuhoisia varsinkin juutalaisille, puolalaisille ja venäläisille.

Tämä katkelma veijo johanssonin päiväkirjasta sisältyy oskar Rytkösen kirjoittamaan kirjaan Kaasukammion varjossa . V. 1981, Weilin+Göös. ISBN 951-54-0289

Teksti on siteerausta sivuilta 264 -288. Kirjoitettu muistiin 27.1. 2017

Leabright's Blog

Just another WordPress.com weblog

WordPress.com

WordPress.com is the best place for your personal blog or business site.

%d bloggers like this: