VALKOINEN KENRAALI 110 vuotta sitten
.
Muistelmissa I kappaleessa Ratsastus Aasian halki, Retken poliittinen tausta on mm seuraavaa tekstiä.SITAATTI G Mannerheimin musitelmien I osasta.
Pietarin yleisesikunnasta päällikkö kenraali Palytsin ehdotti ( Mannerheimille) yllättävää tehtävää: Oli ratsastettava koko Keski-Aasian halki Venäjän Turkestanista Kiinan pääkaupunkiin. Retken arvioitiin voivan viedä jopa kaksi vuotta. Matka kulkisi Sinkiangin eli Kiinan Turkestanin kautta yli Tienshan-vuoriston mahtavan ketjun Ilin alueelle ja edelleen Gobin autiomaan sekä Kansun, Sensin, Honanin ja Shansin maakuntain halki.
1860 -ja 1870-luvuilla tsaarikunta oli ottanut haltuunsa läntisen Turkestanin ja 1880-luvulla oli heti Berliinin kongressin jälkeen aloitettu sotaretki johtanut Transkaspian lopulliseen valloitukseen. Raja Afganistanissa vedettiin Venäjän vaatimusten mukaisesti. 1893 Venäjä miehitti ”maailman katon” Pamirin. Vain kapea kaistale Afganistania erotti nyt Venäjän hallussa olevat alueet Kashmirista.
Aasian sisäosiinkin kohdistuneissa laajentumispyrkimyksissään Venäjä oli kohdannut Britannian vastarintaa. Tiibetin päämies Dalai Lama oli vuonna 1900 sanonut irti lähes 200 vuotta Kiinan kanssa voimassa olleen konkordaatin ja tehnyt uuden sopimuksen Venäjän kanssa. Hän oli sitoutunut edistämään Venäjän intressejä kaikissa buddhalaisissa maissa, siis Mongoliassakin, jonka Venäjä halusi liittää etupiiriinsä. Ensimmäinen askel tähän suuntaan oli otettu jo vuonna 1865, jolloin Sinkiangissa oli ollut kapina. Sen jälkeen Venäjä oli pitänyt Ilin aluetta ja sen pääkaupunkia Kudzhaa miehitettynä 12 vuotta. Englanti uumoili, että Tiibetin lähestyminen Venäjään merkitsisi Venäjän työntymistä jälleen Intiaa kohti, ja sen tähden brittiläinen joukko-osasto oli elokuussa 1904, Venäjän-Japanin sodan aikana, marssinut Lhasaan, josta Dalai Lama oli paennut Pohjois-Mongoliaan buddhalaisten luo. Vielä senkin jälkeen kun venäläisillä oli Mantshuriassa ollut vastoinkäymisiä, britit pelkäsivät heidän tunkeutuvan Intian suuntaan, mikä ilmeni siitä, että he juuri ennen Portsmouthin rauhaa olivat kymmeneksi vuodeksi pidentäneet vuonna 1902 Japanin kanssa tekemänsä liiton. Siinä Japani sitoutui ottamaan osaa Intian puolustamiseen, jos Venäjä hyökkäisi sinne.
Kiinassa oli noussut kansallinen uudistusliike, jota johti nuori keisari Kuang Hsy- olihan Keskuksen valtakunta joutunut noyryytyksen kohteeksi Euroopan valtojen sinne tunkeuduttua, samoin oli ollut tappio sodassa Japania vastaan 1894- 1895. Nuoren keisarin suunnitelmia teki tyhjäksi leskikeisarinna Tse-hsi, joka vuodesta 1892 oli ollut Kiinan todellinen hallitsija. Pantuaan toimeen verisen valtiokeikauksen tämä vuonna 1898 murskasi uudistusystävällisen liikkeen ja pakotti nuoren keisarin luovuttamaan hallitusohjat itselleen. Mutta boksarikapina ja häviö Venäjän-Japanin sodassa avasi leskikeisarinnan ja mantshuprinssin silmät näkemään Kiinan takapajuisuuden, 70-vuotias valtiatar päätti käydä käsiksi valtakunnan nykyaikaistamiseen.——
Venäjän yleisesikunnan aloitetta on katsottava tällaista taustaa vastaan. Haluttiin ottaa selville, missä määrin Keskushallituksen oli onnistunut etenkin rajaseuduilla toteuttaa vaikutusvaltaansa ja kuinka uudistuksia vastustavat mandariinit suhtautuivat jyrkkiin muutoksiin. Edelleen haluttiin lisätä Keski-Aasian tuntemusta tutkimalla venäläisille sangen vieraita ja suureksi osaksi asumattomia Kiinan Turkestanin ja Pohjois-Kiinan rajan takaisia seutuja. Oli kerättävä sekä sotilaallista että tilastollsita aineistoa, tarkistettava entisiä tiekarttoja (Sven Hedin ym) ja laadittava uusia.
—- minulle annettiin riittävästi aikaa matkan valmisteluun- lähtö tapahtuisi vasta kesällä- ja minä matkustaisin suomalaisella passilla, mikä oli omansa antamaan minulle vapaammat mahdollisuudet. (Sivu 55)
Henkilökohtaisia neuvoja oli vaikea saada. Venäjän ehkä etevin Keski-Aasian erikoistuntija eversti Kozlov, Przewalskin oppilas, ei tuntunut juuri halukkaalta jakamaan viisauttaan kanssani. Ennakkotiedot minun oli siis hankittava kirjoista. Aloitin 1200-luvulta peräisin olevista Marco Polon muisiinpanoista, vanhimmasta Aasiaa koskevasta matkakuvauksesta, ja luin sen peräti jännittyneenä. Przewalskin, Sven Hedinin, Aurel Steinin ynnä muiden myöhempien tutkimusmatkailijain teokset antoivat minulle kuvan siitä, mitä Keski-Aasian tutkimuksen työkentällä oli nykyaikana saavutettu, mutta ne osoittivat myös, että tehtävää vielä oli paljon. Vaikka ulkonaiset kartografiset piirteet olivatkin alkaneet hahmottua, ei ollut olemassa edes osapuilleen luotettavia karttoja suurista osista niitä alueita, joiden halki minun tuli samota.
Vähitellen minulle valkeni, että sotilaallisen tehtäväni ohella ehkä voisin kerätä tieteellistä aineistoa, joka jossain määrin lisäisi sekä Sisa-Aasian maantieteen että myös sen kansantieteen ja muinaismuistojen tuntemusta. Siksi pohdin asiaa suomalaisten tiedemiesten, varsinkin Suomalais-ugrilaisen seuran puheenjohtajan senaattori Otto Donnerin kanssa, joka oli elävästi kiinnostunut Aasian tutkimuksesta. Hänellä oli tällä alalla runsaasti kokemusta ja hän oli järjestänyt lukuisien tiedemiesten tutkimusmatkat. Antellin kokoelmien valtuuskunta kehotti minua keräämään arkeologisia ja etnografisia esineitä Kansallismuseollemme. Toivomuksia ilmeni paljon. Niiden kaikkien noudattaminen olisi vaatinut syventymistä moniin tieteenhaaroihin, ja sellaisiin opintoihin minulla ei ollut aikaa. Viime kädessä oli parin englantilaisen käsikirjan ansiota, että ylipäätänsä tulin jotain suoritaneeksi tieteen alalla. Ne antoivat tiivissä ja yleiskatsauksellisessa muodossa käytännöllisiä ohjeita siitä, mitä tutkimusmatkailijan tulee tietää.
LÄHTÖ Heinäkuussa 1906
Viimeisteltyäni varusteeni sekä perehdyttyäni valokuvaukseen ja topografisissa töissä tarvittavien kojeiden käyttöön lähdin Pietarista 6. heinäkuuta 1906. Kuljin junalla Moskovan kautta Nitshnij Novgorodiin ja sieltä jokialuksella Volgaa myöten Astrakaniin sekä edelleen Kaspian meren yli Bakun öljykaupungin ohi Krasnovodshkiin. Seitsemän kuukauden Euroopassa olon jälkeen palasin näin taas Aasian maaperälle. Eteeni avautui tuntematon ja kiehtova maailma.
Nyt seurasi matka junalla Transkaspian aavikon sekä Mervin, Buharan ja Samarkandin keitaiden kautta Venjän Turkestanin pääkaupunkiin Tashkentiin, 1700 kilometrin taipale, joka suoritettiin kolmessa vuorokaudessa, hehkuvan kuumuuden vallitessa.
Tashkentissa kävin kenraalikuvernöörin puheilla huolehtiakseni viimeisistä matkamuodollisuuksista. Sotilaspiirin esikunnassa sain tietoja tieverkosta ja rajaseutujen oloista. Kohtasin eversti Kornikovin (sittemmin ylipäällikköjä Venäjän armeijassa I maailmansodan aikana) – Palasin Samarkandiin- tämän aasian kaupunkien helmen oli jo Aleksanteri Suuri valinnut hallituspaikakseen keski-aasiassa. – Siellä on mm rotko jota väitettiin profeetta Danielin kuuluisaksi jalopeurain luolaksi. (sivu 58)
Junan radan päätepiste Andizshanissa, sieltä ratsain Oshin kaupunkiin.
11. Elokuuta 1906 lähdin taipaleelle Oshista suuntana Sinkiangin maakunnan kaupungi Kashgar. Se sijaitsee 300 kilometria sen vuoriketjun takana, joka yhdistä Pamirin ja Tienshanin eli Taivaan vuoriston. (sivu 59)
(Tshigirtshikin sola, ensimmäinen Sisä-Aasian portti. Alain laaksoa Silkkitietä myöten. Gultshan linnoitus. Taldykin sola. Solan pohjalla olevan joen hiekka oli punaista! Ylämäkeä solasta 3500 metrin korkeuteen. Irkeshtam, uloimman venäläisen vartiopaikan kohta ja valtakunnan rajan ylitys. )
Kashgariin päästyämme 30. elokuuta 1906 minun oli syytä olla kiitollinen siitä, että yhden hevosemme saama vaikea satulanlyöte oli pahin onenttomuus, mikä meitä oli kohdannut. Toisen hevosen, jolle oli tullut lyöttymä jalkaan, olin saanut vaihdetuksi terveeseen eräiden kirgiisien kanssa. Kashgarissa oli Venäjän ja Britannian pääkonsulaattit. Venäjän pääkonsuli Kolokolov auttoi minua monin hyödyllisin tiedoin maakunnan oloista. Britannian pääkonsuli sir George Macartney antoi valtavankokoisen kiinan kieliopin, siihen kuului oma telttapäytänsä, jonka päällä kirjaa käsiteltiin. Kiitollisena muistelen mys sikäläisten ruotsalaisten lähetyssaarnaajien avuliaisuutta. He työskentelivät suurenmoisesti opetuksen ja lääkintätoimen alalla. (S. 63).
Jo Marco Polo vuonna 1271 oli valinnut Kashgarin lähtökohdakseen aloitaessan retkensä Jarkandin, Khotanin ja Lop-norin kautta Kansun maakuntaan. (S. 66)
Oleskeluni Kashgarissa venyin koko kuukaudeksi, jona aikana kehitin negatiivejani, keräsin kaikenlaisia tietoja ja opiskelin kiinan kieltä. Odottelin papereita, jotka minun oli määrä saada haltuuni Kashgarissa: Matkustuslupaa ”suomalaista Mannerheimia varten, joka matkustaa Venäjän hallituksen suojeluksessa” (S. 67) — ei kuulunut mitään Pekingistä-
Tässä pulassa pääkonsuli Kolokov neuvoi minua anomaan passia tautailta. Kun isäntäni arveli, että nimeni kaksi ensimmäistä kirjainta sopisivat hyväkaikuiseksi alkutavuksi kiinalaiseen nimeen, hän ehdotti, että ne otetaisiin matkalupaani. ”Ma” merkitsee nimittäin hevosta ja se esiintyi monien dungaanikenraalien nimessä suosittuna alkutavuna. Ensi tavuun kiinalaisten on tapana liittää kaksi muuta, jotka yhdessä sen kansas ilmaisevat jonkin miellyttävän ajatuksen. Tautai lupasi laadittaa passin. Nimeäni hän mietti hetken ja pyöräytti siten hienolla siveltimellä kaksi siroa tavumerkkiä Ma:n jälkeen. Nimeni oli nyt Ma-ta-khan eli ”Hevonen, joka nelistää pilven halki”. Tämä nimi saavutti ylen suopean vastaanoton niiden viranomaisten keskuudessa, joiden oli tarkastettava papereitani. (Sivu 68)
Koilliseen Kuldzhan suuntaan, Tienshanin yli saattoi kulkea talvisaikaan helmikuusta lähtien, joten päätin poiketa ensin etelään nähdäkseni enemmän Kashgaria, etenkin keidaskaupungit Jarkandin ja Khotanin -linnun tietä non 400 kilometrin pituinen retki, jokan kulki8 pitkin Taklamakanin länsilaitaa.
Viikon korpivaellus Jarkandiin . Savuin seinne keskellä paastokuuta, jolloin ruvettiin syöjmään vasta kun oli tullut niin pimeätä, että lakeen ripustetun langan väriä ei enää voinut erottaa, ja lakattiin, kun väri taas näkyi. (sivu 69) Siellä oli struuma ” normaalia”, ”oikella jarkandilaisella oli kaulassaan kunnioitettava struuma”,
”Vilustuin siellä pahasti ja sain reumattisen säryn ja korkean kuumeen. Onneksi pääsin ruotsalaisen lähetyssaarnaajan ja kielentutkijan Gustav Raquetten hoitoon; hän näet harjoitti myös lääkärin praktiikkaa. Maahan ja kansaan syvällisesti perehtynyt tohtori Raquette, sittemmin Lundin yliopiston dosentti, oli minulle arvaamattomaksi avuksi. (Sivu 72). Sairaus pakotti minut jäämään Jarkandiin viideksi viikoksi. Kun reumatismi oli niin ankara, että en voinut lähteä khotaniin ratsain, minun täytyi hankkia itselleni ”arba” raudoitettupyöräinen kärry ,jota veti kaksi hevosta ja ajaja käveli vieressä. .
29. 11. 1906 saavuin Khotaniin. Jouluaton 1906 vietin tohtori ja rouva Raquetten vieraanvaraisessa kodissa Khotanissa. Lähdin paluumatkalle Kashgariin tri Raquetten seurassa uudeksi vuodeksi 1907 ( S. 75)
Vuosi 1907
Kun 27. tammikuuta 1907 ratsain lähdin Kashgarista olin hieman juhlallisella mielellä ajatellessani, että nyt retkeni kiinaan varsinaisesti alkoi. (Sivu 73)
——–
Muistiin muutamia lyhennelmiä Mannerheimin Kiinan matkaa alustavasta vaiheesta 1906-7.
LÄHDE: G. Mannerheimin Muistelmat. Ensimmäinen osa. Otava 1951.
Suomentanut Lauri Hakulinen avustajina Matti Sadeniemi, Eino Nivanka ja Maijaliisa Auterinen.
Erikseen on käännetty kirjaksi marsalkka G. Mannerheimin muistiinpanot Kiinan matkalta, joka oli tutkimusraportti.
Leabright's Blog 