Otteita Kaarlo Isotalon kirjasta He vetivät Hitlerin vankkureita.
Arvi A Karisto osakeyhtiö 1965, Hämeenlinna
Sivuja kirjassa on 175

TAUSTAHISTORIA
Toinen maailmansota, lopputapahtumat. Suomalaisia jääkäreitä oli ollut yhteistoiminnassa Venäjän vastaisessa sotalohkossa, mutta muitten maitten ja maailmantapahtumien takia Suomelle tuli ukaasi, että saksalaisarmeija oli poistettava Suomesta määräaikaan mennessä. Saksalaiset pitivät luonnollisesti suomalaisia pettureina ja kohtelu heidän käsiinsä sen jälkeen joutuneille suomalaisille jääkäreille-  “suomalaisille koirille”-  ei ollut mitenkään poikkeavaa muusta natsilaisesta kohtelusta. Tästä kirja antaa kuvauksia. Historia perustuu eloon jääneen jääkärin kertomuksiin. Kirja alkaa siitä, kun suomalaissotilaat lähestyvät Torniota laivassa tarkoituksena karkoittaa saksalaisarmeijaa pohjoisista lohkoista.maata. Muutama sotilas joutui lopulta vangiksi ja täten seuraamaan natsiarmeijan vetäytymisratoja Norjan Skibotnin kautta etelä-Norjaan.Kongsvingerin leirille. Norjan alue vaikutti olevan rautakourien käsissä. Lopulta muutama jääkäri pääsi pakenemaan Ruotsin rajan yli ja sitten takaisin Suomeen, mihin kirja päättyy, Suomen Turkuun.

  • (Sivu 8-14)  Sotilaita kuljettava laiva  tulee Tornion edustalle. Suomen Jääkäreitten maihinnousun ensimmäinen päivä

Ankkurit laskettiin. Laivassa olevat kuulivat, kun saksalaisten tykistö ampui hajalaukauksia jostakin lähiniemen notkosta. He olivat jännittyneitä: päästäänkö satamaan? He tekivät suunnitelmia, että jos pääsevät maihin, niin jääkärijoukkueen miehet nakkaavat polkupyöränsä yli laidan ja lähtevät etenemään pitkin radan suuntaa kaupunkiin, hja he valtaavat kyläjoen sillat. Jalkaväen miehet tulkoot perässä. Onkohan saksalaisia satamassa?
Ankkurit nousivat: ruosteenmakuista kitinää.
— eihän sitä merieläviä olla– ei, korpia on rämmitty puolikymmentä vuotta. Se on viides vuosi jo, yli.
-Kunhan olet toiset viisi vuotta perään, niin ehkä se isänmaan aamu sitten valkenee.
Laivan vauhti oli hidas. Satama läheni lähenemistään. Juna savusi laiturilla ja miehiä liikkui sen ympärillä. He eivät erottaneet, olivatko miehet suomalaisia vai saksalaisia.
Jääkärit asettuivat laivan laitarakennelmien suojaan ampuma-asentoon konepistoolit laukaisuvalmiina. He olivat satamalaiturien tuntumassa. He tunnistivat maissa olevat miehet suomalaisiksi rautatieläisiksi. Kun he sitten purkautuivat laivasta maihin, he kuulivat , että junamiehet olivat päässeet saksalaisten linjojen läpi, kun olivat sanoneet menevänsä hakemaan satamasta polttopuita.
Syksyisessä- aamussa oli jo selviä päivän valkenemisen merkkejä. Heille tuli kiire. Tarkoitus oli yllättää hämärän turvin saksalaiset. He pääsivätkin aamusumun turvin rautatiesillan päähän, eivätkä vieläkään nähneet vastapuolen miehiä. Mutta toisella puolen jooea he havaitsivat teltan ja sen lähettyvillä saksalaisten liikehtimistä.
(Saksalaiset huomasivat, tekivät hälytyksen puhaltamalla pitkän vihellyksen pilliin).

Paikasta ,johon suomalaiset tulivat, oli joen suuntaa ylöspäin kahdensadan metrin päässä puinen maantiesilta. Jääkärijoukkueen luutnantti määräsi yhden ryhmän jäämään asemiin vastapäätä saksalaisten telttaa. Kaksi ryhmää määrättiin kiertämään maantiesillan kautta tarkoituksena saartaa saksalaiset ja saada heidät vangeiksi. Osa miehistä lähti juoksemaan siltaa kohden, että ehtivät ennen saksalaisia, muta juuri silloin ilmestyi jostakiun näkösälle suomalainen poliisi kaikessa komeudessaan virkapuku päällä. Poliisi huyusi, että silta on miinoitettu, muta varoitus oli myöhäistä, silläosa miehistä oli jo sillalla. Jälkeen jääneitten ei auttanut muuta kuin parantaa vauhtia, että ehtisivät ylittää sillan ennen kuin se räjähtää. He pääsivät kaikki sillan yli ja ihmettelivät , miksei saksalaiset räjäyttäneet. He tulivat siihen tulokseen, että saksalaiset yllättyivät., eivätkä muistaneet kaikkia virittämiänsä ansoja.

Suomalaisten juostessa saksalaiset olivat ryhmittyneet asemiin ratapenkereen taakse niin että olivat käytännöllisesti katsoen suomalaisia vastapäätä. Suomalaiset lähestyivät saksalaisia puoliympyrän muotoisessa ketjussa ja huusivat: Antautukaa ja laskekaa aseenne! He eivät kuulleet minkäänlaista vastausta, mutta jälleen tuli heidän näkökenttäänsä varoittava auttaja, sillä kaupunginsta päin juoksi nai8nen maitokannu kädessä. Hän selvitti hätäisesti ja läähättäen: hyvä.että tulitte. Tuolla alikäytävän luona on sadoittain saksalaisia. Naisen antama tieto oli heille hyvin tarpeellinen. Hwe saivat silminnäkijän vahvistuksen siihen, että saksalaisia on enemmälti lähiseudulla, ja samassa he huomasivat, että aivan vastapäätä, etenemisen suunnassa, nosti saksalainen konekiväärin päänsä päälle käsiensä varaan ja osoitti antautuvansa. Asetta pitelevän saksalaisen molemmin puolin oli useita miehiä kiikarit kohotettuina silmille.

Kersantti Koski oli äärimmäisenä ketjun päässä. Hänen tarkoituksensa oli kiertää saksalaisten selän taakse…ketju läheni ja kiristyi kiristymistään, niin että Koski jo nousi ratapenkalle konepistooli ampumavalmiina. Saksalainen konekiväärimies lähti tulemaan Koskea kohden pitäen edelleen asetta päänsä päällä ja kun oli Koskesta noin kuuden metrin päässä, niin silloin rävähti suihku Koskea kohden niin läheltä, että hän oli mennä kumoon. Saman silmänräpäyksen ajan sylki Kosken konepistooli sarjan, muta se meni ohi niinkuin naapurinkin suihku. Toista sarjaa Koski ei ehtinyt löysätä: Kumpikin oli maassa molemmin puolin ratakiskoja. Saksalaisella oli ollut käsi liipasimella,ja päästyään lähelle hän yritti kohti.
Alkoi rätinä ja pauke. Kaksi suomalaisryhmää alhaalla pellolla avasi tulen, ja penkereen takaa saksalaiset tekivät samoin.
He olivat saaneet ensimmäisen kosketuksen uuteen viholliseensa. He kävivät pellonojiin asemiin. He huusivat lääkintämiestä, heihin osui heti saksalaisten aseista ja ensimmäinen heistä kaatui, sai konekiväärisuihkun rintaansa.

( S. 11- 12; kuvaus paikallisesta tulituksesta ratakiskojen molemmilta puolin. Saksalaisia pakeni ja yksi teltta jäi tyhjäksi. Yksi saksalaisupseeri saatiin vangiksi. Teltasta löytyi aikamoiset eväät, useita pulloja konjakkia ja kasa erilaisia savukkeita)

Samassa ajoi paikalle avovaunu täynnä suomalaisia. Miehet purkautuivat ja lähtivät ketjussa etenemään kaupunkia kohden. Suomalaisten tulo Tornioon oli tullut saksalaisille niin yllätyksenä,. Että he eivät ehtineet järjestäytyä. Alikäytävän luona olevat saksalaiset eivät saaneet apua, ja niin suomalaiset saivat vallatuksi suurimman osan varasto-ja majoitusaluetta. Toiminta kiihtyi sitä mukaa kuin aamu valkeni täydeksi päiväksi. Haavoittuneita rupesi tulemaan jalkaväen suunnalta- omia ja saksalaisia. Vankeja saatiin vähän väliä.

(Sivu 13) Pataljoonan komentopaikka oli sijoitettu pappilaan. Pappilan navetasta oli tehty vankien säilytyspaikka. Kun vankjeja tuotiin, moneen kohahti viha (käynnissä olevien tuhoipolttojen ja raiskausten takia). Muta järki voitti – Vankeja ei tapeta, heistä muutamat sanoivat. Haavoittuneet huolletaan, olivatpa he sitten omia tai saksalaisia. Ja kun he saivat haltuunsa isoja muona-ja konjakkivarastoja, heidän mielialansa nousi.- Kun tästä selvitään, pidetään sellaiset kestit, että ei kuuna päivänä sellaisia. Ja oli joukossa, jotka ottivat heti maistiaisia. Lämmikkeeksi, he sanoivat, kun oli syyskolea ja sataa tihuutti. Jääkärijoukkueen miehiä varoitettiin juopottelusta: pitää olla aina lähtövalmiina! Jos saksalaiset perääntyvät, niin heti jälkeen!
Ne jotka olivat jo maistaneet saksalaisten konjakkia, puhuivat avoimesti, ja sanoivat, että tämä kaikki on suomalaisten upseerien syytä: he juopottelevat saksalaisten sotaherrojen kanssa eivätkä yritäkään estää Lapin polttamista. ….

Tovin kuluttua tuli saksalaisten puolelta näkyviin mies valkoista lippua heiluttaen. Hänen annettiin tulla.

(Sivu 14) Hänen viestinsä oli, että jos saksalaiset vangit päästetään heidän omalle puolelleen, niin he perääntyvät Torniosta polttamatta sitä. Samoin he aikoivat säästää sillat.
Neuvottelujen jälkeen määrättiin kersantti Koski ja alikersantti Piilola viemään vankeja. Kova ammunta jatkui molemmin puolin, ja kun he lähestyivät linjoja, saksalaiset huusivat kurkun täydeltä: älkää ampuko, tulee omia!

Ensimmäinen maihinnousupäivä rupesi kallistumaan iltaan. Oli jo hämärä, satoi. Vankien saattajat näkivät, että saksalaiset pelkäsivät, he löivät yht mittaa ratapenkan viereen maihin ja viittoilivat Ruotsin puolelle, että päästettäisiin heidät menemään sinne.Kun saksalaiset olivat omiensa luona, tulitus alkoi heti kiihtyä ja se kesti jonkin aikaa kunnes lakkasi. Tuli hetken hiljaisuus, mutta sen rikkoi välittömästi moottorien käynnistys. Saksalaiset olivat irtautuneet asemistansa . Oli enää vain harvaa ja hajanaista tulitusta.
JATKUU..

  • Sisältö

Sivuja kirjassa on 175. Hahmottelen tässä itse nämä otsikot

LUKIJALLE (S. 5)

1 Maihinnousun ensimmäinen päivä (Ss. 7-14)

2 Kuusi jääkäriä joutuu saksalaisten vangiksi (Ss. 15- 17)

3 Jääkäreitten alkukuulustelut (ss. 18-24)

4 Vankeuden alkupäivät, ruumiintarkastukset (Ss. 25- 31)

5 Suomalaiset sairaanhoitajattaret ilmestyvät ( Ss. 32- 35)

6 Veden haku, kuulusteluja, hautojen kaivuu kaatuneitten laumoille, miinanraivausta (Ss. 36- 47)

7 Suomalaisten sotavankien kuorma-autokuljetus Rovaniemen leiriin (Ss. 48- 50)

8 Ounasvaaran juuren vankileiri. Venäläisten vankileiri. (Ss. 51- 53)

9 Siviilivankien takaisinluovutusta (Ss. 54- 56)

10 Rovaniemi roihuaa. Parakit räjähtävät. (Ss. 57- 59)

11 Saksalaiset lähtevät Rovaniemeltä pohjoista kohden vangit mukana. Jääkärit vetävät vankkureita (Ss. 60- 63)

12 Leiriytymisiä taivasalla. Kuoleman marssi jatkuu   (Ss.64- 69)

13 Kittilän kirkonkylä , vankiselli. Kahden päivän vaellus Muonioon roudassa. (Ss. 70- 72)

14 Vankkurin veto jatkuu, yöpymistä taivasalla. Kuljetus kuorma-autojen lavoilla telttaleiriin neljäksi vuorokaudeksi. Jatkovaellus Kilpisjärvelle, Saanatunturin juurelle. (Ss. 73- 79)

15 Valtakunnan rajan ylitys. Vankkurivaellus Skibotniin. Majoitus ensin piikkilanka-aitauksessa. Sitten parakissa lavereilla. Venäläisten leiri lähellä. (Ss.80- 84)

16 Suomalainen lääkintämies käy. Muonan malli. Pakosuunnitelma. Jouluaatto. (Ss. 85- 92)

17 Lääkärintarkastus.Vangit laivataan ruumaan. Laivasaattuessaa 15 kauppalaivaa ja kaksi hävittäjää. Mo-i-Ranan saksalainen yhdyskunta. Vangit juhlasalimajoitukseen. (Ss. 93-100)

18 Parijonossa marssitus junaan umpinaisiin huurteisiin rautaseinävaunuihin 54 vaunua kohden. Trondheim, Oslo neljäntenä päivänä. Tönsberg viidentenä päivänä. Hirsinen kaksikerroksinen majoitustalo piikkilanka-aitauksessa. Saksan  armeijaan värvärit. Kongsvingerin linnan koulutus tarjolla. 20 lähti sinne. (Ss. 101-108)

19 Siviilijuna näille  kahdellekymmenelle  Osloon ja sitten vankilaan (Ss. 109-111)

20 Marssi parijonossa Kongsvingerin linnoitukseen . Kuuden miehen tuvat. Saksan armeijan sotilaina. Solvaukset. Lääkärintarkastus. (Ss. 112-117)

21 Harjoituksia. Marsseja, simputuksia. Tutustuminen maastoon. Konjakin hankinta. (Ss. 118-123)

22 Ilmiantaja. Santsi. (Ss. 124-129)

23 Pakosuunnitelma Saksaan lähdön vaihe alkoi lähetä.(Ss.130-133)

24 Keväinen pakosuunnitelma hahmottuu . Tunneli. (Ss.134- 140)

25 Kolmen jääkärin pako alkaa (Ss. 141-149)

26 Norjan tuntureitten ylitystä . Saksalaisia tukikohtia. (Ss. 150- 156)

27 Saksalaislinjojen ylitys, valohälytinalueitten – ja miinakentän ylitys, jäätymisvaaraa.(Ss. 157-162)

28 Norjalainen asutus lähellä Ruotsin rajaa . Norjalaisopas. Saksalaistukikohta jälleen edessä., juoksuhautojen ylitys. Valohälytyslankoja ja miinalankoja eliminoitava.. Rajakaistan saavutus. (Ss. 163- 170)

29 Suunta itään. Ruotsia tämä oli. Välkommen! Raja-asema. Matka Tukholmaan. Suomen Lähetystö. Oikea informaatio Suomesta. (Ss. 171-172)

30 Laivalla Turkuun. Turussa venäläislaivoja ystävyysvierailulla, valvontakomission miehiä.

Kontakti Turun Sanomien toimittajaan. (Ss.173-175)

  • JATKUU… kappale 6

6  (Sivut 36- 47)Veden haku, kuulusteluja, kaatuneitten hautojen kaivuu miinanraivausta (Ss. 36- 47)

Se päivä ja seuraava yö kuluivat heiltä muuttumattomassa yksitoikkoisessa odotuksessa. Aamulla he söivät viimeiset leivänmurunsa. Heillä oli jo nälkä. He pyysivät ruokaa, mutta ruokaa ei tullut. He saivat vettä, sekin tuntui heistä hyvätlä. Heti aamun valjettua rupesi jälleen ammunta kiihtymään. He yrittivät parakin seinänraosta katsoa ulos, mutta silloin kuului alhaalta karjaisu ja konepistoolit ojentuivat uhkaavasti. Aamupäivällä oli jo täysi tohina: kranaatteja tömähteli aina vähän väliä lähiseudulle. He odottivat sydän pomppien, koska poksahtaa seinästä sisään. -Kyllä ne muonanvahvuutta vähentävät aika rutkasti molemmin puolin. Luulisi meillekin liikenevän joitakin muruja, he sanoivat. -Taitaa muona joutaa toisiin suihin, kun tässä vähän aikaa tällaisella lahtipenkillä lojutaan.

Meni jälleen yö. Vartiomiehet vaihtuivat ja turruttava ammunta jatkui. Heillä oli kova nälkä. He pyysivät jälleen ruokaa. Viimein he saivat yhden leivän kuuteen mieheen. Kun he olivat syöneet, Koski ja Saari käskettiin ulos.- Nyt  alkoi vaihto, Koski sanoi ja hyppäsi alas laverilta Saari perässä. Ulkona odotti toveruksia kaksi saksalaista konepistoolit koholla. He osoittivat tynnyrinpuolikasta. He ottivat toinen toisesta kahvasta kiinni ja lähtivät kävelemään saksalaisten osoittamaan suuntaan, jokirantaan. Kun he menivät, kaarsi kaksi suomalaista konetta aika matalalla ja antoi savumerkkejä. Saksalaiset näyttivät pelkäävän koneita. Kosken suu meni hymyyn. Hän ajatteli, että koneet antavat tykistölle merkkejä. Kosken naurun vire sai saksalaiset raivoon. Toinen saksalainen huitaisi Koskea konepistoolinperällä niin, että huulet menivät halki. Kosken kasvoista rupesi vuotamaan verta, mutta kun hän yritti pyyhkiä kasvojansa, tuli rauta-anturan potkaisu takaapäin.

-Nyt yritetään, Saari suhahti Koskelle. Mutta kun he sitten arvioivat tilannetta, he huomasivat, että pako olisi ollut siinä kohden mahdotonta. Lähistöllä ja polunvarrella oli saksalaisia melkein mies miehessä kiinni. -Katsotaan jokirannassa, sanoi Koski. Mutta saattomiehet arvasivat vankien ajatukset: he jäivät sen verran taaksepäin, että olivat hyvällä ampumaetäisyydellä. Miehet  täyttivät tynnyrinpuolikkaan Tornionjoen vedellä ja katsoivat vapauteen. Toisella rannalla ruotsalaiset kulkivat askeleissaan kyyristelemättä, mutta sinne he eivät päässeet. Heidän vatsanpohjiaan vain kouraisi ilkeästi, kun he lähtivät kantaa retuuttamaan saksalaisille juomavettä. Matka joenrannasta parakkialueelle oli kolme- neljäsataa metriä, mutta kertaakaan he eivät saaneet levähtää tai muuttaa kättä. Kun he yrittivät pysähtyä, tuli heti potkaisu takalistoon ja konepistoolipiipulla tyrkkäys selkään. Parakissa olevilla olivat silmät suurina, kun he näkivät Kosken veriset kasvot.-Mikä nyt, he ihmettelivät Saari selitti tapauksen kulun ja sanoi, että oli siinä ja siinä ettei hän yrittänyt, vaikka olisi henki mennyt.-Näinkö niitä vankeja vaihdetaan? He joukolla ihmettelivät.

Jälleen alkoi syksyinen päivä hämärtää, ja kun aika ehti kulua pimeän tuloon, rupesi tulitoiminta kiihtymään. Saksalaiset olivat rauhattomia. Joku upseeri tuli sitten vankiparakkiin. Hän antoi heille tupakkaa ja suklaalevyn, ajoi sitten parakissa partansa ja äänensävystä päätellen yritti puhua heille ystävällisesti, mutta he eivät saaneet selvää, mitä hän yritti sanoa, sillä Vartion kielitaito ei riittänyt tulkkaamaan. Upseerin mentyä he keskustelivat. He tulivat siihen päätökseen, että saksalaiset eivät ole saaneet lisävoimia koska muuttuvat kohteliaiksi. – Jos he meinaa antautua?

He yrittivät pitää jatkuvasti vartiomiesten käyttäytymistä silmällä ja olivat huomaavinaa, että heidän konepistoolinsa aika ajoin nuokkuivat piippu lattiaa kohden. Ulkona jatkui ammunta. Panssaritorjuntatykki ampui jatkuvasti, aina välillä muutti tuliasemaa.-Kyllä se tietää jotakin, oli yhteinen otaksuma. Ja se tiesi! Koski haettiin toimistoon. Toimistossa oli joku korkeampi upseeri. Suomalainen nainen oli tulkkina. Mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä, kun ampuvat jatkuvasti vihreitä valoraketteja? upseeri tiukkasi.-Kyllä te tiedätte, kun olette vääpeli. Jälleen Koskea puhuteltiin vääpeliksi. Koski pyysi tulkin sanomaan, ettei hän ole vääpeli. Se ei auttanut asiaa. Tulkki sanoi nytt hätääntyneenä Koskelle: -Komentaja sanoo, että ammutaan, jos ei ala totuus kuulua. Nyt on kuulemma sellaiset paikat, että tieto täytyy tulla vaikka millä keinolla.

Kun jatkuvista kyselyistä huolimatta ei mitään alkanut kuulua, komentajaksi mainittu upseeri otti mauserin käteensä ja käski Kosken kääntyä kasvot seinään päin. Takaraivoon painettiin aseenpiippu. -Tuleeko totuus? Kosken ei autanut muu kuin ummistaa silmänsä ja odottaa. Mitään järjellistä ajatusta ei hänen aivoihinsa tullut- taikka tuli, mutta ne kulkivat yhtenä myllerryksenä, nopeina välähdyksinä, ja lopuksi tuli kuin seinä eteen: Näinkö tämä elämä loppuu? Hänellä oli jo hetki, jolloin hän tunsi että korvista menee kuulo, kun joka solulla ruumis odotti viimeistä hetkeä…Kun ei mitään tapahtunut, alkoi kuin jostakin hyvin kaukaa kajastaa valoa. -Minä en tiedä mitä ne merkit tarkoittavat, Koski kuuli kun hänen omat sanansa täyttivät huoneen. Nainen tulkkasi Kosken sanat tuskallisen hitaasti.Vastaus ei miellyttänyt kuulustelijoita. Kaksi meistä hyökkäsi kuulusteltavan kimppuun, ja nyrkiniskuja tuli jo ennestään verisille kasvoille. Kohta hän oli veressä kuin pistetty härkä.

Kuulustelu loppui siihen sillä kertaa. Upseerit alkoivat keskustella melkein huutamalla. Pari miestä tuli sitten toimistoon. He ottivat vankia molemmin puolin kiinni ja taluttivat jo ennestään tutun putkan ovelle. Kahden potkun saattamana Koski lensi pimeyteen. Tovin aikaa hän ehti maata putkan lattialla, kun ovi jälleen aukesi ja toinen mies potkujen saattamana tuupertui lattialle. Niin he vuoronperään tulivat samanlaisella kyydillä samaan sumppuun. Kysymykset olivat olleet kaikille samat. Heistä putkassa olo tuntui miellyttävämmältä kuin kapeassa parakissa, jossa piti maata korkealla laverilla ikäänkuin tarjottimella luotien ja sirpaleitten maalitauluna. Putkassa he voivat myös keskustella vapaammin ja kuunnella. Ammunta oli kuulustelun aikana kiihtynyt voimakkaasti. He kuulivat autojen käynnistyksiä, juoksun töminää ja huutoja. He olivat jo kuulevinaan suomalaisia sanoja. He päättivät, että kun suomalaiset tulevat parakkialueelle, niin he huutavat, että nämä saavat tietoonsa, että suomalaisia on lähistöllä.

Heidän odotuksensa oli turha. Heidät vietiin tovin kuluttua entiseen kapeaan parakkiin. He olivat siellä yön. Aamulla heidät komennettiin ulos; ulkona oli täysi tohina. Saksalaisia kuhisi kaikki paikat täynnä. Autoja tuli tykit perässään. Saksalaiset näyttivät heille nyrkkejänsä ja osoittivat kaulaansa, että pää poikki. Toiset heistä tulivat vankien luo: nenän allla he heiluttivat konjakkipulloa:-Niks konjakki, he hokivat ja sylkivät silmille. Vangeista tuntui, että saksalaisten raivo nousee viimeiseen pisaraan, sillä joka puolelta kuului kiroiluja ja nyrkit heiluivat. Muutamat heistä tulivat vankeihin käsiksi. Repivät asetakista olkalaput ja joka välissä sylkäisivät kasvoille.- Suomi koira…ryssä kätyri…He eivät voineet muuta kuin hammasta purren ottaa vastaan mitä tuli. He arvelivat, että nyt saksalaiset yrittivät vastahyökkäystä, kun tykkejä laitettiin asemiin pitkin peltoja, ja he näkivät kun lisää joukkoja tuli niin laajalta kuin silmä saattoi nähdä.

Taasen heidät vietiin pienen ajan kuluttua entiseen parakkiin. Jo aikaisemmalta käynniltä tutut sairaanhoitajat tulivat jälleen vierailulle. Naisten kasvoista loisti haltioitunutta intoa:- Nyt  vallataan Tornio takaisin, he sanoivat ja kertoivat sitten, etät norjasta oli saatu lisäjoukkoja, että ei enää ole mitään hätää.He kuuntelivat naisten puhetta ensin vaiti ollen, mutta sitten he sanoivat- Ettekö te osaa hävetä ollenkaan?-Miksi? heistä toinen sanoi heleällä äänellä.-P:n portot, he saivat vastauksen. Keskustelu tyrehtyi siihen. Naiset lähtivät. Ammunta tuintui etenevän parakkialueelta poispäin. He pelkäsivät, että Tornio on vaarassa.

Tulitoiminnan hiukan heikettyä, vedenhakumatkalla saattomiehinä olleet saksalaiset tulivat parakkiin. Aseittensa piipuilla ojennnellen he tyrkkivät Kosken ja Saaren ulos. Heitä lähdettiin kuljettamaan parakilta poispäin. Heitä potkittiin ja tuupittiin konepistoolinpiipuilla. Saari sanoi siinä matkalla:- Se on nyt selvää. Hiukan sivummalle ja henki pois…Kun saattomiehet huomasivat Saaren sanovan jotakin, niin silloin alkoi kova ärjyntä ja molempien saksalaisten rauta-anturat potkaistiin takaapäin niin että mies tuupertui nurin. Kun he vielä jonkin matkaa menivät, oli polun varressa kasa työkaluja. Siitä heille annettiin lapiot. Heidät vietiin perunapellolle. Saksalaiset piirsivät useita neliöitä käsittävän alan. Heidän piti ruveta kaivamaan kuoppaa. -Taitaa olla menoa, he jälleen sanoivat toisillensa. Keskustelu loppui: he eivät saaneet sanoa toisillensa halaistua sanaa, ja jos he yrittivät vähänkään levähtää, silloin antura kohosi potkuun. Mutta mitä syvemmälle montunpohja laskeutui, sitä enemmän saksalaisten valppaus hellitti: he uskalsivat jo seisoskella metrin pari montunreunan ulkopuolella, ja niin tuli haudankaivajille tilaisuus vaihtaa aina muutama sana. Saari sanoi, että ei häneltä muita omaisia jää kuin äiti ja veljet:- he kyllä tulevat toimeen…Koskella olivat mielessä vaimo ja pojat. Hän ei saanut ajatuksiansa sanoiksi. Vedet tulivat suuren miehen silmiin, kun hän polki lapiota suomalaiseen maahan.

Kun monttu oli niin syvä, että sen reunat olivat miesten olkapäitten tasalla, komennettiin nälästä ja uupumuksesta nääntyneet vangit ylös. Lapiot käskettiin lyödä penkanreunalle pystyyn. Saksalaiset kävelivät muutaman askeleen montusta poispäin. He nauroivat kiristynyttä naurua, ja toinen heistä kohotti aseensa kohti penkanreunalla seisovia miehiä. Nämä lukivat ajatuksissaan viimeiset rukouksensa ja tunsivat kuinka nälän ja uupumuksen heikottamiin ruumiisiin alkoi virrata jostakin unettavaa ihmeellistä rauhaa. He havahtuivat siihen, kun saksalainen upseeri syytämällä sylki suustansa lyhyitä teräviä sanoja, ja kun he käänsivät päänsä, he näkivät molempien vartiomiesten seisovan tiukassa asennossa upseerin edessä. Saksalaisen upseerin käsi teki laajoja kaarteita, viittoili, näytti kaivettua kuoppaa ja sitten lähistöllä olevia suomalaisia kaatuneita.

Kun upseeri viimein lähti, vartiomiehet jäivät tyrmistyneinä seisomaan, asentoihinsa juuttuneina. Vasta hetken kuluttua he huomasivat vangit. He olivat silminnähtävästi hermostuneita ja häpeissään, mutta vihliovan karjahduksen he saivat suustansa. -P- -le! Soomi koira! He haetuttivat vangeilla paarit. Lähitienoo oli täynnä suomalaisia ja saksalaisia kaatuneita. He joutuivat kokoamaan suomalaisia kaatuneita ja kantamaan heitä äsken kaivamaansa hautaan.

-On kuin olisi kuolleista herännyt, Koski sanoi Saarelle. -Älä muuta sano.

Vainajat kumaistiin paareilta montunpohjalle. Kun lähiympäristöltä olivat kaatuneet loppuneet, saksalaiset nakkelivat ruumiitten päälle särkyneitä ammuslaatikoita ja kaikkea törkyä mitä käden ulottuvilla sattui olemaan. He ulottivat vielä keruumatkansa aivan linjojen tuntumaan. He näkivät matkalla suomalaisen leipälaukun, josta oli valunut leivänpaloja ulos. Saari yritti ottaa laukusta leipää, mutta silloin hän sai päähänsä sellaisen potkun, että taju katosi hetkeksi. Koski katsoi vieressä, puri hammasta ja kirosi ajatuksissaan, mutta ei voinut kättänsä ojentaa toverinsa auttamiseksi. Vasta kun Saari heräsi potkuihin ja lyönteihin, toinen saksalainen otti leipälaukun ja kumosi sen liejuiselle tielle. Vasta sieltä he saivat ottaa leivänpaloja taskuihinsa. Kun Koski ja Saari kantoivat paareja, heitä vastaan tuotiin linjoilta uusia suomalaisia vankeja, mutta sanaakaan je eivät uskaltaneet vaihtaa, vaikka heistä tuntui että näkivät läheisiä sukulaisia tai maanmiehiänsä kaukaisen valtameren takana.

Uudet tulokkaat marssitettiin parakkialueelle, mutta tuotiin kohta takaisin maantielle. Koski ja Saari komennettiin samaan joukkoon. Sitten heidät ajettiin kohti miinakenttää. He kävelivät kädet pystyssä ja polkivat maata rinta rinnan. Ja kun yksi heistä teki tenän, hänet ammuttiin heti. Kun mies kaatui, saksalaiset nauraa höröttivät ja menivät kädestä pitäen onnittelemaan miestä, joka osui ensimmäisellä laukauksella aseettomaan vankiin. Ne miinat, jotka eivät polkemalla lauenneet, piti heidän käsin kaivaa maasta, vaikka kenelläkään ei ollut pioneerikoulutusta. Kun miinakenttä oli puhdistettu, Koski ja Saari kantoivat kaatuneet jälleen kaivamaansa hautaan toisten vainajien päälle. Jäljelle jääneet vangit marssitettiin parakkialueelle erityiseen vankiparakkiin, jossa oli kalterit ikkunoissa ja piikkilanka-aitaus ympärillä. Koski ja Saari jäivät vielä kaatuneitten keruuseen ja nyt heille selvisi, kuinka lähellä suomalaiset oikein olivat olleet heidän parakkiaan, sillä noin kolmenkymmenen metrin päähän parakista olivat kaatuneina suomalainen kersantti ja korpraali. Heidätkin toverukset kantoivat hautaan ja yrittivät painaa tarkasti mieleensä hautapaikan siltä varaltia, etä jos joku pääsee elävänä pois, niin voi kertoa missä hauta on. Kun lähitienoon kaikki kaatuneet olivat haudassa, saksalaiset nakkasivat rikkinäisien peitekankaan vainajien päälle. He saivat sitten täyttää hautatilan mullalla.

Koski ja Saari vietiin uusien vankien joukkoon. Oli kova kyseleminen: Mitä on tapahtunut? Ovatko saksalaiset saaneet Tornion takaisin? Uudet miehet eivät paljon tilanteesta tienneet. Pieniä läpimurtoja oli joissakin kohden tapahtunut, mutta ei mitään ratkaisevaa. Kosken ja Saaren toverit tuotiin toisten joukkoon. He pyysivät uusilta tulokkailta leipää- mutta ei heillä ollut. He olivat nyt keskenään vankiparakissa, uudet ja vanhat vangit. He saivat keskustella. Puoleen ja toiseen he puhuivat, tekivät suunnitelmia ja hylkäsivät niitä mahdottomina toteuttaa. -Tehdään edes jotakin, muutenhan me kuollaan nälkään, Talonpoika sanoi. -Eikö ne edes leipää anna? Uusien tulokkaiten joukosta sanoi nuori poika, vasta koulutuskeskuksesta rintamalle tuotu. Hän oli kolme päivää ehtinyt olla rintamalla ennen vangiksi joutumistansa. -Ei veikkonen…Älä pyydä leipää, hänelle sanottiin. Poika rupesi itkemään. Hän itki kuin lapsi, jolla on katkera ikävä äitiä. -Älä vollota, niin on parempi olla myöhemmin, jokun vanhoista sanoi pojalle. -Yritetään, jos tappavat niin tappakoot, Koski sanoi. Hän meni ovelle ja rupesi sitä rynkyttämään kaikin voimin. He kaikki kuuntelivat, mitä tapahtuu. Tovin kuluttua tuli kaksi saksalaista aseet ojolla, he hakivat katseillaan ovelle kolkuttajaa. Koski meni heidän eteensä ja yritti toimittaa, että on nälkä ja nieli tyhjää. Toiset huusivat:-Anna saksan poika leipää. Suomen poika kuolee nälkään. -Sakrament, oli vastaus, ja ovi lyötiin kiinni että koko parakki tärähteli. -Mitäs ne tapettaville leipää antaa. -Älä s-a hoe sitä tapettavaa! He alkoivat jo hermostua. Heille olivat oman vatsan kurnuttavat äänet läheisempiä kuin toverien mielenliikkeet. Heidän yllätyksekseen kuitenkin parakin ovi aukesi. Kaksi miestä käskettiin ulos. Parakkiin jääneet arvailivat.-Mitä nyt?- Jos ne aloittaa taasen kuulustelut.- Kohta se kuullaan. Ei viipynyt kauan, kun miehet palasivat kantaen käsillänsä isoa kattilaa. Kattila oli puolillaan vanhaa hernekeittoa. Se käskettiin jakaa. Useat miehet olivat vielä sen verran voimissaan, että he eivät huolineet keittoa. Vanhat söivät:- Eipä ole saatu pitkään aikaan näin hyvää ruokaa. Maistuu kuin ennen muinoin lintupaisti Uhtuan korvessa, Koski kehui. Saari söi, että ympärysmitta venyi housunliitingin täyteiseksi.

Uusi miehiä vaivasi jano.- Kun sais edes vettä! Jälleen Koski meni ovelle rynkyttämään. Luukku tyrkättiin ovenpielessä auki. Koski näytti suutansa ja nieli tyhjää. -Sakrament suomi koira, ja luukku pamautettiin kiinni. Jotkut arvelivat sitten, että hernekeitto oli myrkytettyä, ja siksi ne eivät anna vettä.-Kyllä kohta minusta näette jos se oli myrkytettyä, Saari sanoi.- Minä söin sairaan miehen annoksen, että kyllä se kohta vaikuttaa.

7 Suomalaisten sotavankien kuorma-autokuljetus Rovaniemen leiriin (Ss. 48- 50)

8 Ounasvaaran juuren vankileiri. Venäläisten vankien leiri. (Ss. 51- 53)

9 Siviilivankien takaisinluovutusta (Ss. 54- 56)

  • JATKUU… kappaleet 10-12

10 (Sivut 57- 59)  Rovaniemi roihuaa . Parakit räjähtävät.

( Vangiksi napatut aääkärit oli tuotu nyt saksalaisarmeijan mukana Rovaniemelle vankileiriin).

Aamupäivän he katsoivat toimettomina silmiensä edessä roihuavia tulipaloja. Talo talon jälkeen katosi savuavuun liekkeihin. Lopulta oli jo kauppala monelta taholta tulessa. Puolenpäivän maissa parakkiin tuli suomalainen SS-upseeri. Hän teki ehdotuksen, että kaikki vangit lähtisivät SS-joukkoihin, niin ei tarvitsisi olla leirillä. Hän sanoi, että koskaan ei tarvitsisi taistella suomalaisia vastaan, vaan Suomen puolesta, kun Suomea ruvetaan vapauttamaan venäläisten miehityksestä, sillä venäläiset ovat miehittäneet koko Etelä-Suomen. Hän sanoi esityksensä lopuksi:- Jolle ei ehdotus kelpaa, se saa ruveta marssimaan Norjaa kohden vankkurit perässä. SS-upseeri piti tauon. Hän tarkkasi, minkä vaikutuksen uhkaus miehiin teki:

– Ajatelkaa asiaa, minä tulen hetken perästä kysymään, hän sanoi ja lähti.

-Ei ikinä! Ei vaikka tielle nääntyisi! Vielä heidän joukkoihin kaiken tämän jälkeen. Kaikkea sitä kuuleekiin, he kirosivat ja kuuntelivat kuinka kauppalassa räjähtelivät kivitalot ilmaan. Ja tovin kuluttua sama SS-upseeri tuli takaisin. Hän otti nyt kaikki aliupseerit erilleen, piti puhuttelun:

-Jos te lähdette ensin, niin kyllä toiset seuraavat esimerkkiä. Aluksi hän puhui ärjymällä ja vaativassa äänessä, mutta lopulta hän pehmeni, selvitti kuin ihmisille ikään:  Muuta minä en voi luvata kuin sen, että siellä saa ainakin ruokaa ja kunnollisen kohtelun. Ja aivan varmaa on, että marssia ei monikaan tule kestämään. Niin, ajatelkaa pojat!

He ajattelivat. He puhuivat värvärin kanssa ja selvittivät omaa kantaansa. He sanoivat: -…kaiken tämän jälkeen, kun on lyöty, syletty! Poltettu ihmisten koteja silmien alla. Ei!

-Se on teidän asianne, muuta minä en voi.

He pyysivät ruokaa.

-Minä en voi muuta tehdä kuin ottaa palvelukseen.

-Ei! He sanoivat jälleen.

-Ajatelkaa vielä kerran, SS-upseeri sanoi ja lähti. He pohtivat ja ajattelivat. Muutamat heikkokuntoiset, jotka olivat sairaalloisia ja väsyneitä, horjuivat kahden vaiheilla: -Kuolemmehan me vankkurien eteen kuitenkin, he puolustivat kantaansa.

Suurin osa oli järkkymätön. -Tappakoot, he sanoivat. He pitivät sitten yhteisen neuvottelun ja päättivät että kun matkalla lähestytään Ruotsin rajaa, tehdään kapina. Yritetään!-Kävi miten kävi. Siinä ei mene kuin pahimmassa tapauksessa henki, eikä muuta menetettävää olekaan… Sinä päivänä ei tarjousta enää uusittu. Jokainen ajatteli tulevaa kohtaloansa ja teki tiliä itsensä kanssa. Illalla oli venäläisten (sota)vankien puolelle mennyt Kosken ja Saaren neuvomaa tietä useita suomalaisia ennen heidän tuloansa. -Syö liepuskaa! Syö liepuskaa, suomi poika!

Suomi poika söi. He puhuivat sitten venäläisille saksalaisten tekemästä tarjouksesta. Venäläiset puistivat päätänsä:-Suomi poika, älä mene! Sota loppu- sitten maatuskan viereen!

Seuraavana aamuna alkoivat räjähdykset toden teolla. He arvasivat, että saksalaiset ovat perääntymisaikeissa. Kotvan kuluttua heidät komennettiin pommisuojaan. He menivät sinne epäröivinä:- Se voi olla viimeinen loukku… Mentävä oli. Pian rupesi maa tärisemään ja räjähdykset seurasivat toinen toistansa lyhyin väliajoin. Kun he sitten tulivat maan päälle, kaikki parakit olivat hujan hajan. Ne olivat särkyneet ilmanpaineesta. Heistä yksi oli jäänyt jostakin syystä toisten lähtiessä parakkiin. Hänen löydettiin kuolleena. -Alles kaput, hokivat saksalaiset ja näyttivät taivaanrantaan ulottuvan kaaren kädellänsä. Vielä yhden yön he joutuivat kyyhöttämään Rovaniemen leirillä paljaan syksyisen taivaan allla ja katselemaan, kuinka lähiseutujen tulipalot valaisivat yötaivaan.

11 (Sivut 60-63)  Saksalaiset lähtevät Rovaniemeltä pohjoista kohden vangit mukana. Jääkärit vetävät vankkureita.

Aamulla heille jaettiin vanhat keisarin aikuiset vihertävät takkikulut. Ne olivat homeessa ja niin vanhat, että eivät tahtoneet koossa pysyä.

-Nyt sitä ollaan kuin ollaankin vieraan valtakunnan vaatteissa. -Näistä selvitään jos ei pahempaa tule.

He olivat siinä luulossa, että saksalaiset kuorivat kaiken lisäksi heiltä manttelit, mutta yllätyksekseen he saivat ne pitää. Venäläisille he vastaavasti antoivat suomalaiset manttelit. Mistä lienevät niitä saaneet, sitä he eivät tulleet tietämään.

Ruokaa he pyysivät, mutta tuloksetta. Heillä ei ollut vielä kovin paha nälkä, sillä jokainen oli yön aikana syönyt naapureilta saatua limppua. Joillakin oli sitä vielä varastossa. Sitten alkoi järjestäytyminen matkalle lähtöä varten. Saksalaiset kahden hevosen vetämät nelipyöräiset vankkurit lastattiin täyteen kaikenlaista roinaa: vanhoja palaneita kaminoita, kenkärajoja ja muuta mitä sattui lähistöllä olemaan. Venäläiset seisoivat parijonossa. Heillä ei ollut vedettävää eikä kannettavaa muuta kuin omat henkilökohtaiset tavaransa. -Kyllä se nähdään, että suurvallan miehiä kohdellaan aina paremmin, he sanoivat. Venäläiset puistivat päitänsä: -Voi suomi poika…surkia.

Jääkärijoukkueen miehet soluttautuivat saman vankkurin remmeihin. Ja niin yrittivät kaikki muutkin hakea samaan aikaan vangiksi joutuneita tovereitaan matkakumppaneiksi. He olivat maantiellä lähtövalmiina, jono oli pitkä.- Jokaista vankkuriporukkaa kohden tuli kaksi konepistoolimiestä. He menivät heti tien toiselle puolen, hyvän ampumamatkan päähän. Useilla heillä oli vielä kuonokopilla varustetut suuret koirat. Alussa kun piti ruveta yrittämään vankkureita liikkeelle, koko touhu tuntui heistä kuin pahalle unelle. Jokainen solu heissä pani vastaan ja voimat herposivat. Heistä tuntui, että ihminen itse katsoo jsotakin ulkopuolelta mielettömyyttä, johon ihminen voidaan alistaa. Jos kuormissa edes olisi ollut jotakin tarpeellista: ryöstettyä sotasaalista, elintarvikkeita, ammuksia tai muuta sellaista- mutta nyt…Kaikki oli niin räikeästi raakaa…pelkkää nöyryyttämistä… Ensimmäiset tunnit vetojuhtana- niiden jälkeen heistä tuntui kuin he olisivat olleet iäisyyden orjina. Nälkiintyneet ruumiit hikoutuivat ja jalat rupesivat vapisemaan, mutta niin kumma kuin se olikin, siihen ruumis rupesi tottumaan.

He pääsivät muutaman kilometrin lähtöpaikastaan, kun tuli tienhaara. Jännitys kasvoi: kumpaa tietä mennään. Kun kolonnan kärki kääntyi länteen, heissä kaiken epätoivon ja kipujen alta virkosi toivo: mennään vapautta kohden! Heistä Ruotsin raja tuntui niin suurelta lupaukselta, että sen tuntumaan päästäkseen kannatti uhrata kaikki mitä enää uhrattavissa oli. Puolenpäivän maissa heikoimmat olivat jo niin uupuneita, että hädin tuskin pystyivät nojaamaan vankkurin vetopuomiin. Ja se lisäsi niitten taakkaa, jotka jaksoivat vielä vetää. Kun tie oli huonoa syyssateen liottamaa, niin pyörät upposivat ja vankkurit juuttuivat kiinni. Pienikin pysähdys pani vartiomiesten aseitten perät heilumaan. He löivät voimiensa takaa niin että heikoimmat tuupertuivat tielle. Uupunutta potkittiin ja tuupittiin sitten niin kauan, että hän puolipökerryksissä hoippui vankkureitten eteen. Ja matka jatkui. Heillä oli nälkä, mutta jano oli kaikkein pahinta. Ensin he pyysivät, että saisivat juoda.

-Suomi koira- niks vettä!

Mutta suuta kuivasi, kun hikoileminen kulutti viimeisenkin nesteen ruumiista, ja niin aina joku yritti kuin kuumeen houreessa hyökätä vesilätäkön ääreen tien oheen. Silloin alkoi jälleen pieksäminen. He löivät jokaista, niitäkin, jotka pysyivät vetopestissä kiinni. Meno jatkui. Kolonna junnasi eteenpäin ärjymisen ja kirousten saattamana. Tiellä oli kova liikenne: heidän ohitseen kulki jatkuvana nauhana auto-ja hevoskolonnia. Autojen ohjaamoista heille näytettiin nyrkkiä, ja hevosmiehet ohittaessaan heitä löivät heitä pitkillä ruoskillansa. Illan tultua he olivat turtia kuin hakatut hevoset. Väsymys oli niin kova, että he eivät enää jaksaneet lyöntejä väistää. Viimein he tulivat aukean peltovainion kohdalle. Heidän käskettiin pysähtyä ja heidät kommennettiin jonoon ja otettiin luku, moneen kertaan laskettiin. Laskutoimituksen aikana monet tuupertuivat väsymyksestä pyörtyneinä maahan, mutta siihen he eivät saaneet jäädä. Potkujen saattamina he konttasivat aavalle pellolle, jonne oli varattu kolonnalle yöpymispaikka. Pellolla oli aitaus: metrin korkuisten keppien varaan oli pingotettu punainen lanka. Aitauksen sisäpuolelle ajettiin uupuneet vangit. Heille luettiin ohjeet: kuutta metriä lähemmäs lankaa ei saa tulla, muuten ammutaan. Osa heistä nukkui heti. Toiset pyysivätä vettä. Sitä he eivät saaneet. Mutta vieläkään ei loppunut päivä: muutamia miehiä otettiin kehästä, heidän piti tehdä vartiomiehille nuotiot langan ulkopuolelle, siten vasta he saivat mennä nukkumaan. Iltayöstä heidtä herätettiin ja ravinnoksi jaettiin samanlaista lientä kuin Ounasjoen leirilläkin( Rovaniemellä). Vähän enemmän voimissaan olevat kokosivat keitonjuonnin jälkeen kaikkein uupuneimmat vieri viereen nukkumaan, etteivät kohmettuisi viimeiseen uneen. Viimeksi nukkuivat Koski ja Saari. He laittoivat mantteleistaan vuoteen: toisen mantteli alle, toisen mantteli päälle. Siellä manttelin hupussa he tekivät tulevaisuuden suunnitelmia. Suurin huoli heillä oli, miten saadaan sen verran ruokaa, että heikoimmat pysyisivät jaloillaan Ruotsin rajan tuntumaan.

12 (Sivut 64-69)  Leiriytymisiä taivasalla.

Aamun valjetessa he alkoivat herätä, mutta niin turtana ja kangistuneina, että kaikki eivät päässseet omin avuin ylös. Viluissaan he hieroivat toinen toistansa, viimein hoippuivat pystyyn. Heillä oli kylmä, mutta sen verran voimat olivat palanneet, että pystyivät hyppimään lämpöä ruumiiseen. He valmistautuivat lähtöön jälleen. Toinen matkapäivä oli alkanut. Heidän joukossaan oli viisi upseeria, nämä  joutuivat nyt marssimaan kolonnan edessä. He saivat kävellä ilman vankkureita. Mutta kun päivä valkeni täysin, edellä marssivat upseerit joutuivat saksalaisten raivon kärkeen, sillä tie oli pitkin pituuttaan perääntyvien saksalaisyksikköjen reunustama. He olivat marssineet yöllä ilmavaaraa peläten, ja nyt heillä oli aikaa seurata vankikolonnan etenemistä. Hampaat kirskuen saksalaiset tulivat  metsistä tien varteen. Näytti, että heidän suustaan ikäänkuin suihkuna pursusi sylkipisaroitten matkassa sanoja, kun he heiluttivat nyrkkejänsä ja sahasivat kaulojansa:-…Suomi koira… kosto…

Tavan takaa joku sinkosi kiven kolonnan etujoukkoon. Lopulta he kävivät suomalaisiin upseereihin käsiksi, näytti jo että he tallaavaat aseettomat miehet tien lokaan. Tilanne kävi niin vaaralliseksi, että upseerit oli otettava autoon, mutta siitä oli se seuraus, että raivo ja viha kohdistui nyt vankkureitten vetäjiin. Koko heidän aamupäivänsä oli sitten yhtä pieksäntää. Sitten vasta helpotti hiukan, kun he pääsivät ohi tiheimpien saksalaislaumojen. Muutaman tunnin jatkui meno rauhallisesti, kunnes he jälleen joutuivat leirialueen tuntumaan. Samalla kaarsi useita suomalaisia koneita tien suuntaan. Tie puhdistui saksalaisista. Vartiomiehet kyyristyivät puitten taakse aseet suunnattuna kolonnaan. Vankkurien vetäjät jäivät autiolle tielle turtina seisomaan. He eivät osanneet pelätä taivaalla kaartelevia koenita, heillä oli vain yksi toivomus: saada levätä. Koneet katosivat ampumatta laukaustakaan. Matka jatkui, tie huononi.

Perääntyvä autokolonna oli juuttunut kiinni. Kolonnassa oli useita kymmeniä suomalaisia naisia; he jakaantuivat kahteen osaan:-Siitä saitte, koirat, kun petitte saksalaiset! Osa naisista huuteli. Heistä tuntui, että naiset ovat omaksuneet täysin saksalaisten kielenkäytön. Joka toinen sana saksalaisilla oli ”Suomi koira”. Kaikkein hurjimmat naiset tulivat suomalaisten nenän alle heiluttamaan nyrkkejänsä: -Kyllä te tokenette…lisää kuormaa!

Saksalaiset nauroivat ja taputtelivat tyttöjä takalistoon ja poskille. Osa naisista sen sijaan katsoi näytelmää kyyneleet silmissä:-Emme olisi uskoneet, miten kauheaa tämä kaikki on. Ja kun he yrittivät jatkaa puhettansa, ääni rupesi värisemään ja he käänsivät päänsä pois.

Vankkurit jäivät. Vangit joutuivat korjaamaan rikkoutunutta tietä. He kantoivat metsästä puita, hajoittivat lähistöllä olevan ladon ja levittivät hirret kapuloiksi, mutta vieläkään tarveainetta ei ollut riittämiin. Jokaista vankia kohden tuli kaksi kiväärimiestä ja niin lähdettiin ulompaa hakemaan tielle täytettä. Saksalaisessa kirveessa oli pitkä varsi kuin lapiossa, ja he nakersivat puuta kuin rotat. Jokaisen iskun jälkeen he siirtyivät askeleen, ja niin puu jyrsittiin ympäriinsä, kunnes se viimein kaatui painollansa mihin sattui. Saari katsoi saksalaisten hakkuuta entisenä metsätyömiehenä- vaikka hän oli nälköinen ja väsynyt, niin hän pyysi kirvestä, näyttääkseen miten puu kaatuu. Kun saksalaiset näkivät miten terä syö puuta, he ällistyivät ja kivääri unohtui reittä vasten nojaamaan. He tarjosivat Saarelle ja Koskelle tupakkaa. Saari selitti, että kyllä tupakkakin käy, mutta leipä olisi tarpeellisempi. -Niks, vartiomiehet sanoivat, ja käsi puristui jälleen aseen piipun ympärille.

Heistä näytti että tienteko tulee jatkumaan ja he joutuvat hakemaan puita etäämpää ja etäämpää. Vartiomiehet jäivät heistä jo muutamia metrejä. Koski ja Saari neuvottelivat, että jos työ jatkuu pimeäntuloon asti ja jos saataisiin jotenkin koko oma porukka kasaan, niin yritettäisiin. Yksi antaisi ensin merkin. Otettaisiin aseita sen kuin kerittäisiin, eivät ne kaikkia voisi yhtäaikaa ampua. Mutta koko joukon kokoamiseen heillä ei ollut tilaisuutta. He joutuivat lähtemään ennen pimeän tuloa, ja kun olivat jälleen kilometrin verran taivaltaneet, tuli saksalaisia koneita, jotka pudottivat lentolehtisiä, joissa oli saksan- ja suomenkielisin tekstein tehty tiettäväksi, kuinka suomalaiset pahoinpitelivät saksalaisia sotavankeja, puhkoivat heiltä silmät, repivät kädet irti ja puolikuolleina laittavat sitten Venäjälle. Muuta ei tarvittu: koko lähitienoo oli raivoavaa huutoa täynnä. Jokainen, joka suinkin ylettyi yritti lyödä vankeja. Viimein oli tilanne se, että konepistoolimiesten oli ruvettava taltuttamaan pahimpia aseveljiänsä, muuten he olisivat tappaneet koko kolonnan väen. Kun vartiomiehet saivat sivulliset hätyytetyiksi loitommalle, vankeja ohittavat autot yrittivät nyt tehdä oman osuutensa: vankkureitten kohdalla auto aina teki käänteen ja tyrkkäsi vankkurin pyörään niin että vetäjät suistuivat rähmällensä tielle. Yhdet vankkurit hajosivat, ja Vojakkalassa leirille tullut nuori poika suistui auton etupyörän alle. Hän ei enää tuntenut piiskaniskuja. Kun vihdoin ilta rupesi hämärtymään, he olivat loppumispisteessä, vahvimmatkin. Yöpymispaikaksi saksalaiset olivat valinneet edellistä majapaikkaa vastaavan aukean ja tuulisen vainion. Punainen aitalanka oli jo vedetty valmiiksi. Vartiomiehille oli jo sytytetty nuotiot palamaan. Luvun otosta ei tahtonut tulla sinä iltana mitään. He olivat jo turtana nälästä ja väsymyksestä, niin että lyönti ei heihin tehonnut ollenkaan…Aikansa jonossa maaten he tointuivat sen verran, että pääsivät hivuttautumaan merkkilangan toiselle puolen. He pyysivät vettä- saamatta mitään vastausta. Viimein tuli vartiomiehen matkassa saksalaisessa asepuvussa oleva suomea puhuva virolainen. Hän jakoi vangit kahteen joukkueeseen. Molemmille joukkueille määrättiin luottamusvanki tai johtaja. Toisen joukkueen johtajaksi joutui Koski. Hänet otti virolainen matkaansa. Hän esitteli itsensä herrasmiehen tavoin: -Luther. -Koski Luther vei Kosken kuormastolle. Koskelle annettiin joukkueen muona: muutama leipä ja kymmenkunta silliä. -Eikö sitä nyt enempi voisi, Koski pyysi. -Ei! Luther oli tiukkana. Hän sanoi, että kaikki muona oli laskettu niin tarkkaan, että ei voi antaa ylimääräistä ollenkaan -Mutta keittoa te saatte! Sitä tulee runsaasti.

Tulomatkalla Luther rupesi puhumaan Saksaan lähdöstä. Koski huomasi heti, että hänet on pantu käännytystyöhön. -Teillä ei ole mitään mahdollisuutta pelastua muuten kuin lähtemällä Saksan armeijaan. Ennen Norjan rajaa te olette kaikki kuolleet. Tämä  selvitti sitten kaikkea sitä kauheutta, mitä venäläiset ovat Etelä-Suomessa tehneet.. Ja sitten hän kertoi kaikista niistä eduista, mitä ne saavat, jotka pestautuvat SS-joukkoihin. Koski kersanttimiehenä voisi vaikuttaa siihen, että toisetkin lähtevät. Koski kielsi lähtevänsä eikä hän aikonut edes ruveta tovereitansakaan värväämään. Luther saattoi Kosken aitauksen sisään saakka. Lähtiessään hän sanoi vielä:- Koettakaa nyt ajatella tarkkaan. Tehän olette järkimies.

He jakoivat leivät ja kalat. Nälkäisinä he eivät joutaneet odottamaan keittoa. Keitto tuli vasta tuntien kuluttua, se oli samanlaista kuin ennenkin, mutta janoa se sammutti. Yön aikana pimneän turvissa Koski kiersi miehestä mieheen. Hän selvitti Lutherilta kuulemansa. Nälkäisimmät ja heikoimmassa kunnossa olevat miehet horjuivat kahden välillä: -Emmehän me kestä tätä kuuria kuitenkaan… -Yritetään pari päivää, niin päästään lähemmäs rajaa. Jos on suinkin tilaisuutta, tehdään yllätyshyökkäys.

Keskiyön seutuvilla he rupesivat heräilemään viluun ja janoon. Moni heistä oli niin päästään pyörällä, etteivät herätessään tajunneet missä olivat. Vihdoin tajuttuansa tilanteen, he menivät langan tuntumaan ja näyttivät kulhojansa vartiomiehille. Kauan he saivat pyytää ja rukoilla, ennen kuin saivat vettä. Aamupuolen he pysyttelivät hereillä. Ilma oli kylmää. Vilu ja tuska puistattivat niin, että he eivät voineet olla paikoillaan. Seuraava päivä oli entisen kaltainen. He uskoivat jo, että eivät iltaa näe, sillä kaikilla oli lamauttava ripuli. Ulostukset olivat verensekaisia. Monelta turposivat jalat. Koskella oli mustaa pöhötystä jo polviin saakka.

13 (sivut 70-72) Kittilän kirkonkylä , vankiselli. Kahden päivän vaellus Muonioon roudassa. (Ss. 70- 72)

He olivat ehtineet matkallansa Kittilän kirkonkylään ja olivat nyt neljän seinän sisällä, vankilassa, ahtaassa sellissä. He olivat saaneet runsaammat palat leipää, he olivat juoneet vihreän liemensä ja heillä oli vettä. Vankiselli oli lämmin, he nukkuivat siellä kylki kyljessä kiinni. Ahtaudesta ja kivuista huolimatta he tunsivat elämänsä entiseen verrattuna taivaalliseksi. -Kun saisi edes muutaman päivän levähtää.

He hieroivat turvonneita jalkojansa. Heidän joukossansa oli Kittilästä kotoisin oleva poika. Hän tunsi lähitienoolla jokaisen tien. Hän laski kuinka pitkä matka olisi suorinta tietä Ruotsin rajalle, ja hän sanoi, että jos läntistä tietä lähdetään, hitaintakin vauhtia mennen ollaan kolmen päivän kuluttua rajan tuntumassa. Ja kun he Ruotsin rajaa ajattelivat, heistä tuntui kuin he jo olisivat pelastuneet… Ja ajatus toi heihin uutta voimaa. He eivät malttaneet maata: oli noustava ylös. He lukivat vankisellin seinästä kirjoituksia. Yksi kirjoitus jäi erityisesti heidän mieleensä. Sen oli joku porovaras vuollut syvin kirjaimin seinään: Niin kauan olet syytön kun et tunnusta.

Oli jo päivä valjennut, kun he aamulla jättivät majapaikkansa. Kirkonkylä oli kuin saksalaisten leiri. Se oli vielä polttamatta. He eivät nähneet muita suomalaisia kuin niitä naisia, jotka olivat lähteneet saksalaisten mukaan. Kun olisi joku jolle voisi, sanoa, että menossa ollaan, Kittilän poika päivitteli. Hän pyysi sitten saksalaisilta, että saisi käydä kotonaan, kun tie kulki aivan hänen kotinsa nurkanjuurelta. -Niks, niks! sanoivat vartiomiehet ja näyttivät, että rakennus sytytetään palamaan. Pojalle tulivat vedet silmiin, ja oli kuin hän ei sen jälkeen hetkeen olisi nähnyt eikä kuullut mitään.

Päivällä heistä yksi vanki uupui lopullisesti. Hän jäi tielle eikä noussut potkuista ja lyönneistä huolimatta. He eivät tienneet, ammuttiinko hänet siihen. Myöhemmin he eivät häntä enää nähneet.

Pohjoinen taivas seestyi, maisemassa oli jo kylmää talven uhoa: edellisenä yönä oli pakastanut. Vankkurit eivät uponneet niinkuin alkutaipaleella, mutta kilometrejä päivää kohden kertyi jo puolta vähemmän kuin ensimmäisinä päivinä. Enää ei auttanut lyönti: turta voimattomuus oli ottanut heidät valtaansa. Illalla kun komennettiin pysähdys, oli vain kolme miestä, jotka eivät tuupertuneet tielle: Koski, Talonpoika ja Saari. He kolmisin yrittivät laahata toverinsa sen verran jonoon, että saksalaiset voisivat ottaa luvun. Toimitus kesti ikuisuuden. Puolitajuttomina heidät raahattiin merkkilangan sisäpuolelle, venäläisten vankien avustamina. Venäläiset olivat jatkuvasti voimissansa: he saivat marssia jalkamiehinä ja heille annettiin ruokaa. Ne jotka olivat jaloillansa, yrittivät saada uupuneet yhteen kasaan, että eivät kokonaan paleltuisi…Kun he jonkin aikaa olivat maanneet kasassa kuin uupuneet metsästyskoirat, alkoi yhden ja toisen pää nousta.

Saksalainen upseeri tuli aitaukseen, hän katseli ilmeettömin silmin näytelmää ja poistui mitään sanomatta. Kohta tuli Luther. Hän otti joukkueen luottamusvangit matkaansa ja vei kenttäkeittiön luo. He saivat pari ämpäriä kiehuvaa vettä, veivät sen ja juottivat tovereillensa. Myöhemmin he saivat viherkeittonsa ja pienen viipaleen leipää. Sinä iltana he odottivat, että jos SS-upseeri tulee, niin he ovat valmiita lähtemään. Lähtöön valmiit ikään kuin ripittäytyivät niille, joilla oli vielä kielteinen päätös: -Samahan se missä me kuollaan! Ei saksalaisille ole meistä mitään apua…viekööt mihin vievät…jos jäätte henkiin niin sanotte sen, että ei me halusta lähdetty. He potkivat sitten maakaistoja lumesta paljaaksi, laittoivat saksalaisilta saamiansa mantteleita maata vasten ja kaatuivat lepoon. Yöllä he hieroivat ja puistelivat niitä, jotka eivät omin voimin oplisi pysyneet aamuun asti sulana. Kahta päivää myöhemmin he tulivat Muonioon. Kaksi miestä uupui matkalla routaiselle tielle.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

Leabright's Blog

Just another WordPress.com weblog

WordPress.com

WordPress.com is the best place for your personal blog or business site.

%d bloggers like this: