Pescanik- lehti.

 

Dejan Đokić 12/04/2010 |

Pariisin rauhan konferenssi 1919-1920 Jugoslavian näkökohdista (The Paris peace conference of 1919-1920: A Yugoslav perspective )

Varhaisena tammikuuna vuonna 1919 serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntien rauhandelegaatio alkoi koostua suuremmitta esivalmisteluita ja monien epävarmuustekijöiden ympäröimänä. Kaaoksen vallitessa oli edellisessä kuussa julistettu valtion syntyminen turvattumuuden ja hurmoksen vallitessa ihmiskunnan kaikkein tuhoisimman nelivuotisen maailmansodan jälkeen. Jugoslaavit olivat muodostaneet jugoslaviansa kolmen mainitun kansallisuuden serbien, krooaattien ja sloveenien kansallisen itsemääräämisoikeuden perusteelle, muta oli suunnaton tehtävä eri perinteiden, kulttuurien, laiden ja taloudellisten järjestelmien synkronisoimisessa yhteisessä valtiossa. Tätä rakentavaa työtä oli tehtävä samanaikaisesti korjattaessa tuhoutunutta infrastruktuuria ja sodan syvästi haavoittamia yhteiskuntia.

  • The peace delegation of the Kingdom of Serbs, Croats and Slovenes began to convene in Paris in early January 1919 without much preparation but with many uncertainties surrounding it. The country had been proclaimed the previous month, amid chaos, insecurity and euphoria, following four years of the hitherto most destructive war in human history. The Yugoslavs had formed Yugoslavia on the premise of the national self-determination of the three-named nation of Serbs, Croats and Slovenes, but an enormous task of unifying different traditions, cultures, legal and economic systems awaited them. The building had to be carried out simultaneously with rebuilding – of destroyed infrastructure and of societies deeply scarred by war wounds.

Delegaation johtaista Nikola Pashic ja Ante Trumbic eivät tulleet yksimielisyyteen, heidän erilaiset näkökantansa perustuivat eriäviin sodanaikaiseiin näkyihin tulevasta Jugoslavian valtiosta. Jugoslavian liittolaiset eivät tunnustaneet maan delegaatiota pariisissa. Sen päävastustaja oli italia, joka oli Pariisin konferenssi johtavia valtoja. Kuitenkin delegaatiosta oli joitain etuja: Serbian arvovalta oli suuri, koska se oli sankarillisesti antanut osuutensa sotaponnistuksiin ; huolimatta keskeisistä eroavuuksistaan Pashic ja Trumbic olivat kuitenkin samaa mieltä yhteisestä päämäärästä: oli saatava kansainvälinen tunnustus serbi-krooaati-sloveeni-kuningaskunnalle niin laajoin rajoin kuin mahdollista, ja he olivat lujasti päättäneet saada tämän asian läpivietyä. Molemmat miehet olivat kokoneita poliitikkoja ja useimmiten heillä oli pätevät kollegot ympärillään. Jugoslaavien vaatimukset koskivat – mutta eivät täydellisesti – Etelä-slaavien maa-alueita ja uusi serbi-kroaatti- sloveeni -armeija oli jo kontrolloimassa suurta osaa Jugoslavian maa-aluetta. Heidän mahtavina aseinaan kilpailevia naapurivaltioita vastaan oli sympaattinen presidentti Wilson ja kansallisen itsemääräämisoikeuden periaate. Siinä vaiheessa, kun delegaatio lähti pariisista heinäkuusa 1920 , se oli varmistanut kansainvälisen tunnustuksen maalle ja sen useimmille maa-alueille, joita alun alkaen oli vaadittu. Muta pariisissa ei saatu sopimuksia italian kanssa itäisestä Adrian merestä. Asia olisi mahdollissti joutuva uudelleen ratkaistavaksi marraskuussa 1920 Rapallossa molempien osapuolien mieleisesti. Jugoslaavit tekivät suurehkoja myönnytyksiä muta samoin tekivät italialaiset. Nyt uusi Jugoslavian valtio näytti olevan ekonomisesti elinkykyinen ja sen tulevaisuus vaikutti selkeältä. Niinkuin Milenko Vesnic optimistisesti julisti tammikuussa 1920 Jugoslaviasta tuli arvollinen jäsen Pariisin sopimuksen uuden kansainvälisen järjestyksen mukaisesti

  • Nikola Pašić and Ante Trumbić, the leaders of the delegation, did not get on, their differences originating in conflicting wartime visions of a future Yugoslav state. Yugoslavia’s allies did not recognize the country’s delegation in Paris. Its major opponent was Italy, one of the powers running the Peace Conference. Yet, the delegation also enjoyed some advantages: Serbia’s prestige was high due to its heroic contribution to the war effort; their internal differences notwithstanding, Pašić and Trumbić shared a common goal – international recognition of the Serb-Croat-Slovene kingdom in as extended borders as possible – and were determined to fulfil it; both men were experienced politicians, surrounded, in most cases, by highly competent colleagues; the Yugoslav claims largely – but not entirely – concerned territories populated by South Slavs, and the new Serb-Croat-Slovene army was in control of much of the Yugoslav territory. In the sympathetic President Wilson, and in the principle of national self-determination, they had two powerful weapons with which to counter the rival claims of their neighbours. By the time the delegation left Paris in July 1920, it had secured international recognition of the country and most territories it originally claimed. The exception was the dispute with Italy over the eastern Adriatic, which could not be settled in Paris. It would be eventually resolved in Rapallo in November 1920, to the full satisfaction of neither side. The Yugoslavs made major concessions, but so did the Italians. The new state appeared politically and economically viable and its future seemed bright. As did that of the new international order created in Paris, of which Yugoslavia would be a ‘worthy member’, as Milenko Vesnić optimistically proclaimed in January 1920.[1]

Kuten suurin osa Eurooppaa niin jäi jugoslaviakin epävakaaksi mailmansotien väliseksi ajaksi. Kansainvälinen pulmallinen tilanne oli suhteellisesti kuitenkin benignimpää kuin maan sisäiset probleemat. Kosovon ja Makedonian levottomuudet ja monen montenegriinin ja kroaatin vieraantuminen Jugoslavian yhdistymiseen johtaneelta tieltä saati sitten sodan sosioekonomiset seuraamukset lienevät olleet suuren asteen haaste valtioille, jotka olivat olleet olemassa jo kauan ennen kuin uusi serbi-kroaatti- sloveeni kuiningaskunta. Kuitenkin 1920-luvun varhaisvaiheissa maa näytti ylittäneen useimmat alkuongelmat, joista muutama – lyhyesti mainittuna- uhkasi koko olemassaoloa.

  • Like most of Europe, Yugoslavia would remain unstable throughout the interwar period. The international predicament was relatively benign when compared with problems at home. Unrest in Kosovo and Macedonia and alienation among many Montenegrins and Croats for the way Yugoslavia had been united, not to mention the social-economic consequences of the war, would have posed a major challenge to states far longer established than the newly formed Serb-Croat-Slovene kingdom. Yet, by the early to mid-1920s the country seemed to have overcome most of the initial problems, some of which briefly threatened its existence.

Maailmansotien välisena aikana valtion vaa-an kieltä heilutti serbien ja kroaattien asia. Pashikin ja Trumbicin välinen suhde juuri oli symtomaattista laajemmalle serbi-kroaatti-dynamiikalle Jugoslaviassa. Pashikin näkemykset olivat serbuikeskeisiä: siis jugoslavia olisi perustettava sentraaliseen kansa-valtioon, menestyksekkään serbialaisen mallin mukaan . Trumbicin kroatialaisessa näkökohdassa oli ensisijaista desentralisoitu valtio mahdollisesti duaalille serbilaiskroatialaiselle perustalle. Mutta vuonna 1919 duaalit ja ”kompleksiset” valtiot edustivat ”luuseri”-mallia ja tulevaisuutta näytti olevan ”yksinkertaiselle” kansa-valtiolle.

  • It was the Serb-Croat question that was central to the country’s (in)stability during the interwar years. The relationship between Pašić and Trumbić was symptomatic of the wider Serb-Croat dynamics in Yugoslavia. Pašić’s views were Serbo-centric, meaning that Yugoslavia was to be based on the successful Serbian model of a centralized nation-state. Trumbić’s Croatian perspective preferred a decentralized state, possibly on a dual Serb-Croat basis. But, in 1919 dual and ‘complex’ states represented a defeated model, whereas ‘simple’ nation states appeared to be the future.

Syitä delegaation erimielisyyksiin ja Pashain ja Trumbicin näkemyseroihin ei pitäisi etsiskellä joistain serbien ja kroaattien välisistä vanhoista kaunoista. Heidän keskenään kilpailevat näkynsä yhdistyneestä Jugoslaviasta ja kahden vahvan persoonallisuuden yhteentörmäyksen lisäksi kyseessä oli osaltaan toisiakin aatteiden konfliktien aiheuttamia kasvavia eroja: kansallisuus-periaate ja reaalipolitiikkaa. Kiistat wilsonialaisten periaatteiden ja traditionaalisen diplomatian kesken oli koko Konferenssille tyypillistä.

  • The reasons for the disagreements within the delegation and between Pašić and Trumbić should not be sought in some old Serb-Croat animosity. In addition to their mutually competing visions of a united Yugoslavia and of a clash of two strong personalities, differences emerged partly due to another conflict of ideologies: the nationality principle vs. Realpolitik. The contest between the Wilsonian principles and traditional diplomacy was of course symptomatic of the whole Conference.

Trumbic käsitettävästi uskoi, että pitäytyminen kansalliseen itsemäärämiseen saattaisi Dalmatian jugoslaavit ja lounaiset adriaattisen alueen jugoslaavit etuoikeutettuun asemaan Italian suhteen… Kaikista Jugoslavian vaatimuksista ne jotka koskivat itäistä Adriaattista aluetta olivat vahvimmat, koska ne perustuivat kansallisuusperiaatteeseen. Kuitenkin nämä vaatimuikset olivat kaikkein altiimmista alueista Italian kilpaillessa niistä samanlaisin vaatimuksin. Mistään muualta tehtyjä vaatimuksia ei niin selvästi voinutkaan tukea kansallisuusperiaatteella, mutta mahdollisuuskia niistä oli sitäkin enemmän, koska niissä oli kyse hävittyjen maakuntien hartaista pyrkimyksistä- tärkeänä poikkeuksena oli Romania. Serbian ja Pashikin vanhat liittolaiset Britannia ja Ranska kehoittivat Jugoslaviaa uhraamaan itäiset Adriaattiset maa-alueet ja korvauksena saamaan vaihdossa pohjoista ja itäistä, mahdollisesti eteläistä maa-aluetta. Wilson toisaalta sivuutti avoimesti Jugoslavian Italian kanssa tehdyissä myönnytyksissä. Nämä sekalaiset sanomat pääliittolaisilta johti jugoslaavien kesken jakaantumisiin.

  • Trumbić understandably believed that insisting on national self-determination placed the Yugoslavs in Dalmatia and the north-west Adriatic in a superior position over Italy. Of all Yugoslav claims, those in the eastern Adriatic were the strongest because they rested on the nationality principle. Yet, they were also the most vulnerable because of Italy’s rival claims. Demands elsewhere were not so clearly supported by the nationality principle but had much more chance of a success because they competed with the aspirations of defeated countries, with the important exception of Romania. Serbia’s – and Pašić’s – old allies, Britain and France, encouraged the Yugoslavs to sacrifice territory in the eastern Adriatic in exchange for ‘compensation’ in the north and east and possibly south. Wilson, on the other hand, openly sided with the Yugoslavs in their contest with the Italians. These mixed messages from the principal allies contributed to divisions among the Yugoslavs.

Pashifikin ajatteluun Pariisissa vaikutti moni tekijä. Ensinnäkin hän käyttäytyi kuin voittavan mahdin johtaja, jonka tulisi saada palkinto voitostaan , nimittäin strategisesti tärkeää maa-alaa, erityisesti Belgrad ja Serbia. Toiseksi etelä-Serbiassa syntyneenä hänen mielipiteisiinsä vaikutti serbialaisbulgarialaiset kiistat – eikä vain juuri Makedoniasta ja tuoreista kokemuksista Bulgarian brutaalisti suorittamasta serbialaisen osan miehityksestä. Pashicin näkemykset olivat edelleen hyvin paljolti serbialaisjohtajan , eikä niinkään vastamuodostuneen Jugoslavialaisvaltion edustajan.

  • Pašić’s thinking in Paris was influenced by several factors. First, he behaved as the  leader of a victorious power that should be rewarded for its victory with additional territory of strategic importance, especially for Belgrade and Serbia. Secondly, as a native of eastern Serbia, his views were shaped by Serb-Bulgarian rivalry, not just over Macedonia, and the recent experiences of brutal Bulgarian occupation of parts of Serbia. He was determined that Bulgaria should be punished and weakened to the extent that it would never again be in a position to invade Serbia. Pašić’s views were still very much those of a Serbian leader, not of a representative of the newly formed Yugoslav state.

Joka tapauksessa oli tehtävä ja tehtiinkin kompromissi kansallisuusperiaatteen ja vanhan diplomatiikan kesken niin jugoslaavien kuin Liittoutuneitten kesken. Trumbic ja Pashic olivat kilpailijoita, mutta myös liitolaisia, jotka kaiksita eriävyyksistään huolimatta pääsivät merkittävään menestykseen Pariisissa- aivan kuten heillä oli sodan aikanakin ollut menestystä. Sodanjälkeisenä järjestysmuotona Pashic ei noudattanut niin trumbicin kuin Wilsonin idealismia kansainvälisen rauhan suhteen. Siinä suhteessa hänen näkemyksensä oli verrattavissa erään toisen Euroopan valtiomiehen Clemenceaun näkemyksiin. Osallistuttuaan vuosien 1875 ja 1918 välisiin eri sotiin Pacshic oli uskoi vuonna 1919, että suurmahdit olivat ainoastaan parantelemassa haavojaan eittämättä edessäpäin olevien konfliktien alla. Ikävä kyllä, niin olikin: tapahtumien kulku osoittikin hänen olleen oikeassa. Kyseenalaista on, olisiko hänkään kyennyt ennakoimaan sitä väkivallan ja tuhon määrää, mikä vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli puhkeava esiin maailmanlaajuisena konfliktina, jota taisteltiin jo Pariisin istunnon opponenttien ja defendenttien kesken.

 

  • In any case compromises between the principle of nationality and old diplomacy had to be made and were made: among the Yugoslavs and among the Allies. Trumbić and Pašić were rivals, but they were also allies who, despite all the differences, achieved considerable success in Paris, as they had during the course of the war. As for the postwar order, Pašić did not share Trumbić’s – or Wilson’s for that matter – idealism in respect of international peace. In that respect, his views were comparable to those of another veteran European statesmen – Clemenceau. A direct participant in various wars between 1875 and 1918, Pašić believed in 1919 that the Great Powers were merely recuperating before another inevitable confrontation. Unfortunately, events would prove him right. It is debatable whether even he could have foreseen the extent of violence and destruction that would erupt only twenty years later in a global conflict that was fought between the opponents and the defenders of the Paris settlement.


Nikola Pašić and ja Ante Trumbić Konferenssin jälkeen ( Pašić and Trumbić after the Conference )

Pashic

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikola_Pa%C5%A1i%C4%87

Trumbic

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ante_Trumbi%C4%87

Matshek

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vladko_Ma%C4%8Dek

Karadordevic-dynastian prinssi Alexander I

https://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_I_(Jugoslavia)

Ivan ja Ruza (Klein) Mestrovic

https://sv.wikipedia.org/wiki/Ivan_Me%C5%A1trovi%C4%87

http://www.sinagogamaribor.si/en/programme/2012-2/ruza-klein-mestrovic/

Treaty of Rapallo

https://en.wikipedia.org/wiki/Treaty_of_Rapallo_(1922)

Slobodan Jovanovic

https://fi.wikipedia.org/wiki/Slobodan_Jovanovi%C4%87

Stjepan Radic

https://fi.wikipedia.org/wiki/Stjepan_Radi%C4%87

Josip Smodlaka

https://en.wikipedia.org/wiki/Josip_Smodlaka

Ljubomir Davidovic

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ljubomir_Davidovi%C4%87

Svetozar Pribicevic

https://fi.wikipedia.org/wiki/Svetozar_Pribi%C4%87evi%C4%87

Vuonna 1

919 näytti siltä, että Pariisin rauhankonferenssi olisi lopunmerkitsijä Nikola Pashicin poliittisessa urassa hänen korkean ikänsä takia ja prinssihallitsija Alekxanderin kanssa huonontuneiden suhteiden takia. Prinssihallitsijan vaikutus maan poliittiseen elämään oli huomattava. Samoihin aikoihin Ante Trumbic 20 vuotta nuorempana ja paremmilla jugoslaavisilla suosituksillaan vaikutti olevan predestinoitu tulemaan uuden valtion poliittiseksi johtajaksi. Mutta oli käyvä selväksi, että Pashicilla oli toisenlaista polittista kariääriä Pariisin jälkeen, kun taas Trumbicin kariääri käytännöllisesti katsoen lopahti vähän myöhemmin. Pariisi konferenssi oli oleva Trumbicin aruringon zeniitti, mutta Pashicille se edusti pientä taukoa, jonka jälkeen hän oli palaava dominoivaksi poliitikoksi maansa erääksi lopun kaudeksi.

  • In 1919 it looked as if the Peace Conference would mark the end of a distinguished political career, due to Pašić’s advanced age and a damaged relationship with Prince Regent Alexander, whose influence in the political life of the country was considerable. At the same time, it seemed as if Trumbić – twenty years younger and with better ‘Yugoslav credentials’ – was destined to become the political leader of the new country. It would turn out that Pašić had another political life after Paris, while Trumbić’s career at the top end of politics virtually ended soon afterwards. Paris was to be Trumbić’s zenith, but for Pašić it represented a short break before a return to dominating the politics of his country one final time.

On vaikea määritellä, miten laajalti Pashicin ja Trumbicin tiet ulottuivat Pariisin jälkeen heidän omista vaikutuksistaan ja missä määrin tämä oli oireellista Jugoslavian poliittisen elämän kehitykselle sinänsä. On todennäköistä, että molemmat tekijät vaikuttivat osaltaan Jugoslavian poliittisen elämän kehityksessä- Retrospektiivisti ajatellen on valitettavaa, että Trumbicista ei tullut Konferenssin jälkeisia poliittisia kärkijohtajia. Väitetään, että kymmenen vuotta myöhemmin (1930) kuningas Alexander olisi tästä sanonut. ” Miksi hän ( Trumbic) ei kuunnellut minua, kun neuvoin häntä Rapallon jälkeen, ettei hänen pitäisi liittyä mihinkään poliittiseen puolueeseen?”- Näin sanoi kuningas Alexander I kuvanveistäjä Ivan Meshtrovicille, entisen Jugoslavia-komitean jäsenelle , jolla oli hyvät suhteet sekä kuninkaan että Trumbicin kanssa. ” Tämä aikakausi olisi niin sopinut hänelle. Sitä jugoslavismia, jonka puolesta taistelimme sodassa, ei voitu yhtäkkiä implementoida. Oli esteitä. Nyt on se aika. Jos hän olisi kuunnellut minua, hän olisi nyt yksi johtavista poliittisista hahmoista. ” Tässä Alexander oli väärässä, sillä Trumbic ei liittynyt mihinkään poliittiseen puolueeseen Rapallon jälkeen, vaan poliittiselta kariääriltään hän toimi aluksi itsenäisenä parlamentin jäsenenä ennen kuin muodosti oman poliittisen puolueensa 1920-luvun puolivälissä. Joka tapauksessa eräs kuninkaalle läheinen kroatialainen sanomalehtimies kertoi myöhemmin Trumbicille, että Alexander oli kaivannut saada aikaan ”suorat ja henkilökohtaiset” kontaktit hänen kanssaan. On luonnollisesti kyseenalaista, olisiko Trumbic tahtonut yhteistyötä diktaattorin kanssa – ja sitä paitsi hän oli hyljännyt varhaisen jugoslavisminsa kauan ennen Alexanderin ja Meshtrovicin kesken käytyä keskustelua.

  • It is hard to determine to what extent the paths the careers of Pašić and Trumbić took after Paris were due to their own actions and to what degree these were symptomatic of the way Yugoslavia’s political life developed. It is probably the case that both factors played a part. In retrospect, it is regretful that Trumbić did not emerge as one of Yugoslavia’s principal political leaders after the Conference. Ten years later, King Alexander allegedly thought so. ‘Why didn’t he [Trumbić] listen to me when I advised him after Rapallo that he should not join any political party?’, Alexander told sculptor Ivan Meštrović, a former member of the Yugoslav Committee who was on friendly terms with both the King and Trumbić, in August 1930. ‘This era would have been ideal for him. Yugoslavism for which we fought in the war could not be implemented immediately, there were obstacles. Now is the time. If he had listened to me, he would now be one of the leading [political figures].’ Alexander was wrong: Trumbić did not join any political party after Rapallo, but initially pursued political career as an independent MP, before forming his own political party in the mid-1920s. In any case, a Croatian journalist close to the king later told Trumbić that Alexander was ‘yearning’ to reestablish ‘direct and personal contacts’ with him.[2] It is, of course, debatable whether Trumbić would have cooperated with a dictatorship, and in any event he had long abandoned his earlier Yugoslavism by the time the conversation between Alexander and Meštrović took place.

Trumbic palasi kotiinsa kun oli allekirjoittanut Rapallon sopimuksen (16.4. 1922). Kun Adriaattisen alueen kysymys oli poistunut agendasta, hän erosi ulkoministerin virastaan sen vuoden joulukuussa pitäen sanansa. Marraskuussa hänet oli valittu Konstitutionaaliseen ( perustuslakia säätävään) kokoukseen itsenäisenä ehdokkaana. Siellä hän joutui uudelleen kehään vanhan vastustajansa Pashicin kanssa, jonka radikaalipuolue ajoi keskitettyä konstituutiota. Trumbic kanteli Slobodan Jovanociille menettäneensä kaiken kontaktin Pashicin ja prinssihallitsijan kanssa. Hän pyysi Jovanovicia toimittamaan oman sanomansa heille: ”Olisi raskas erehdys sälyttää vanhaa Serbian sentralismia kroaateille , joille pitäisi tarjota jonkinlaista autonomian muotoa, kuitenkin minimaalista. Sentralistinen, keskittävä konstituutio (perustuslaki) estäisi kaikki mahdollisuudet serbialaiskroatialaisen sopimuksen luomiseen, hän varoitti. Jovanovicille Trumbic sanoi: ” Jos olisin varma siitä, että serbit ymmärtäisivät sentralisoinnin vaarat, jo huomenna menisin Zagrebiin alkamaan poliittisen ponnistelun Stjepan Radicia vastaan”.

  • Following the signing of the Rapallo Treaty, Trumbić returned home. With the Adriatic question off the agenda, he resigned as Foreign Minister in December that year, keeping his word. In late November he had been elected to the Constituent Assembly as an independent candidate. There, he would once again square with his old opponent Pašić, whose Radical Party was pushing for a centralist Constitution. Trumbić complained to Slobodan Jovanović that he had lost all contact with Pašić and the Prince Regent. He asked Jovanović to convey his message to them: it would be a grave mistake to impose the centralism of old Serbia on the Croats, who should be offered some form of autonomy, however minimal. A centralist Constitution would impede any possibility of a Serb-Croat agreement, he warned. If I were certain that Serbs understood the dangers of centralism, I would go to Zagreb tomorrow to start a [political] struggle against [Stjepan] Radić, Trumbić told Jovanović.[3]

Pashicin sentralismia ei vastustanut yksin Trumbic. Smodlaka ja Koroshec tarjosivat vaihtoehtoisia konstitutionaalisia ehdotelmia ja samoin Protic. He kaikki esittivät perusteita desentralisoidun valtion, eräänlaisen sentralismin ja federalismin kompromissin puolesta.

Mutta Pashic , Davidovicin kannattamana sekä muhamettilaiset pääpuolueet ja , Stjepan Radicin talonpoikaispuolueen jälkeen, Kroatian uusi dominoiva poliittinen voima kykenivät omaamaan Pashicin tien. Ensimmäinen vahvasti sentralistinen Serbian, Kroatian ja Slovenian Kuningaskunnan perustuslaki julistettiin 28. kesäkuuta 1921.

  • Trumbić was not the only opponent of Pašić’s centralism. Smodlaka and Korošec offered alternative constitutional proposals, as did Protić. They all argued in favour of a decentralized state – a compromise between centralism and federalism – but Pašić, supported by Davidović, the main Muslim parties and by the absence of Stjepan Radić’s Peasants, the new dominant political force in Croatia, was able to have his way. The first, highly centralist, Constitution of the Kingdom of Serbs, Croats and Slovenes was promulgated  on 28 June 1921.

Pashicin paluuta maansa politiikan pyramidin huipulle symbolisoi konstitutionaalisen perustuslaki- taistelun voitto ja 1920-luvun alkupuoliskolla hän dominoi Jugoslavian politiikkaa. Kuitenkin ajan mittaan hänen voittonsa oli osoittuva Pyrrhoksen voitoksi. Vakauttamisen sijasta konstituutio (perustuslaki) epävakautti maan poliittisen elämän -Yksi lupaavasti alkanut vuosikymmen päättyi tragediaan. Yksi Pashicin suurimmista poliittisista erheistä oli se, että hän käsitti väärin tai mahdollisesti aliarvioi kroaattivähemmistön oppositioasenteen sentralismille. Hän kohteli erehdyksessä kroatialaista talonpoikaispuoluetta kuten mitä tahansa poliittista puoluetta, kun se itse asiassa oli kansallinen, nationalistinen, liike. Ei Pashic saanut edes serbien keskuudessa niin paljon kannatusta kuin Radic kroaateilta 1920 – luvulla. Kroaattien maanviljelijäpuolue sai säännön mukaan noin 90% äänistä sotienvälisenä jaksona, minkälaista ei mikään serbienemmistöinen puolue pystynyt saamaan. Pashic virheellisesti uskoi, että kroaattikysymys voitaisiin ratkaista pelkästään sisällyttämällä kroaattipuolue hallitukseen.

  • The victory in the constitutional battle symbolized Pašić’s return to the very top of his country’s political pyramid and the beginning of his domination of Yugoslav politics in the first half of the 1920s. Yet, his victory would prove to be Pyrrhic in the long run. Instead of bringing stability, the Constitution destabilized the country’s political life throughout a decade which began with such promise, but ended in tragedy. One of Pašić’s greatest political errors was that he misunderstood, and possibly underestimated, the Croat opposition to centralism. He mistakenly treated the Croatian Peasant Party like any other political party, when in reality it was a national movement. Even Pašić did not command as much support among the Serbs as did Radić among the Croats in the 1920s. The Croatian Peasant Party regularly received around 90 per cent of the Croat vote during the interwar period, which no Serb-dominated party could achieve. Pašić erroneously believed that the Croat question could be solved by merely including Croat parties in government.[4]

Pashic oli Serbian, Kroatian ja Slovenian Luningaskunnan pääministeri koko jakson 1921 vuoden tammikuusta vuoden 1926 huhtikuuhun- poikkeuksena oli Davidovicin 100-päiväinen hallitus vuonna 1924. Hän johti yhteensä kymmentä eri hallitusta sinä aikana, mikä heijastaa ajan poliittista epävakautta, mikä ei ollut vain Jugoslavialle ominaista, vaan leimasi koko itäistä Keski-Eurooppaa. Keskimääräinen Pashikin aikainen hallituksen ikä oli kuusi kuukautta – samanlaista elinkaarta osoitti Ranskan kolmannen ja neljännen tasavallan hallitukset. Sellaiset tiheät vaalit ja hallitusten uudelleenryhmittymät viittaavat siihen, että suurinkaan Jugoslavian poliittinen puolue ei ollut riittävän vahva muodostamaan vakaita, pitkäaikaisia hallituksia. Pashic pystyi pysymään hallituksessa niin kauan lähinnä sen takia, että hän löysi aina jonkun mielellään koaliitiota muodostavan partnerin: sloveenit, Bosnian muhamettilaiset, Pribicevicin riippumattomat demokraatit.- ja vuonna 1925 jopa Radicin kroatialaiset maanviljelijät. Alkupuolisko 1920-lukua merkitsi päätösvaihetta Pashicin äärimmäisen menestyksekkäässä poliittisessa urassa, joka sai hyvän alkunsa vuonna 1878, kun Pashic valittiin Serbian eduskuntaan.

  • Pašić served as prime minister of the Serb-Croat-Slovene kingdom for the entire period between January 1921 and April 1926, with the exception of Davidović’s ‘100-day’ government in 1924. He headed ten different cabinets – a sign of political instability that was not unique to Yugoslavia or to East-Central Europe. The average six-months Pašić cabinet was not unlike the average life span of a cabinet in the French Third and Fourth republics.[5] Yet, such frequent elections and cabinet reshuffles suggest that even the largest political party in Yugoslavia was not strong enough to form stable, long-lasting governments. Pašić was able to stay in government so long largely because he always found a willing coalition partner: the Slovenes, the Bosnian Muslims, Pribićević’s Independent Democrats … and in 1925 even Radić’s Croat Peasants. The first half of the 1920s marked the final phase of an extremely successful career in politics which properly took off with Pašić’s election to the Serbian parliament in 1878.

Pariisin rauhankonferenssin jälkeistä elämää oli myös Pashicia vastaaville balkanilaisille:

Ionel Bratianu, joka erosi virastaan 1919, palasi virastoonsa Romaniaan kolme vuotta myöhemmin ja toimi pääministerinä toiset neljä vuotta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Ionel_Br%C4%83tianu

Samoin Kreikan Eleftherios Venizelos 1920 luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Kreikassa.https://fi.wikipedia.org/wiki/Elefth%C3%A9rios_Veniz%C3%A9los

Poikkeuksena mainitaan Bulgarian Stamboliiskin kohtalo. Hänet murhattiin 1923.https://en.wikipedia.org/wiki/Aleksandar_Stamboliyski

Neljälle Suurelle (Big Four) Pariisi merkitsi heidän kariäärinsä zeniittiä . Lloyd George pysyi virassaan pisimmän aikaa vuoteen 1922.https://fi.wikipedia.org/wiki/David_Lloyd_George

( kymrinkielinen walesilainen)

Vaikka Trumbic oli vain 56-vuotias, kun Rauhankonferenssi päättyi ja vaikka hän oli ilmeinen luonnollinen yhdistyneen Jugoslavian johtaja, hän ei kuitenkaan koskaan saavuttanut samaa poliittista huippua ja sotienvälisenä aikana hänen osuutensa oli suhteellisen merkityksetön. Siihen oli kolme pääsyytä: Ensiksikin Pashicin mukainen käsitys Serbien dominoimasta sentralistisesta Jugoslaviasta kesti eteläisen slaavivaltion muodostumisen ajanjakson ; toiseksi sinä jaksona otettiin käytäntöön yleinen miesten äänioikeus entisissä Habsburgi-alueissa Stjepan Radicin kroatialaisen talonpoikaispuolueen toimesta. Radicin poliittinen ohjelma perustui kansallisiin kysymyksiin enemmän kuin maatalouspolitiikkaan, ja kuten jo mainittiin, hän tulisi saamaan laajan majoriteetin kroaattien äänistä 1920-luvulla. Trumbic , joka uskoi serbiläiskroaattilaisslovenialaiseen kansakuntaan – sentralisoimista vastustaen – ei olisi todennäköisesti kiinnostanut sen ajan Jugoslavian majoriteettia.

  • There was life after Paris for Pašić’s Balkan counterparts, too: Brătianu, having resigned in 1919, returned to office in Romania three years later and served as prime minister for another four years; as did Venizelos in the late 1920s and early 1930s Greece. The exception was the unfortunate Stamboliĭski, murdered in Bulgaria in 1923. For the ‘Big Four’, on the other hand, Paris represented the zenith of their careers, with Lloyd George remaining in office longest, until 1922.
  • Although Trumbić was only 56 when the Peace Conference ended, and even though he appeared a natural leader of a united Yugoslavia, he would never again reach the same political heights and would play a relatively insignificant role during the interwar period. There were three main reasons for this: first, Pašić’s concept of a Serb-dominated, centralist Yugoslavia prevailed during the formative period of the South Slav state; second, the period saw the emergence, with the introduction of universal male suffrage in former Habsburg territories, of Stjepan Radić’s Croatian Peasant Party. Radić’s political programme was based more on the national question than on peasant politics, and, as already noted, he would receive the vast majority of Croat votes during the 1920s. Trumbić, a believer in a unitary Serb-Croat-Slovene nation, but an opponent of centralism, was never likely to attract  a majority support in Yugoslavia at the time.

Pashicin serbialaistyylinen jugoslavialainen sentralismi ja Radicin kroatialaiskeskeinen populismi

pystyivät menestyksekkäästi viehättämään äänestäjiä yhteisössä ,joka oli niinkin polarisoitunut kuin serbialaisten, kroatialaisten ja slovenialaisten kuningaskunta. Trumbicin suurimpia pettymyksiä oli se, että Davidovicin demokraatit kylkivät nyt Pashificin kanssa peruslakikeskusteluissa. Trumbic ja entiset riippumattomat radikaalit , demokraattisen puolueen ytimenmuodostajat, olivat usemmin olleet Pashifikin oppositiota sodan aikana ja heistä Trumbic oli kaavaillut itselleen luonnollisia sodanajan jälkeisiä liittolaisia. Kolmanneksi, Trumbic saattoi olla poikkeuksellisen lahjakas lakimies ja kampanjoitsija – R.W. Seton-Watson kuvasi häntä ”mitä loistavimpana advokaattina , jonka argumenttien vahvuudet , vaikka joskus Lännen standardien mukaan jonkin verran monisanaiset (pitkäveteiset) , saavuttivat muistamisenarvoiset korkeat tason”mutta mikään suuri poliitikko hän lopultakaan ei ollut. Pashic usein tapasi manipuloida hänet ovelasti pois pelistä, kun taas Radic todennäköisesti käytti häntä hyväkseen saadakseen kontakteja Belgradiin ja vaikutusta projugoslavialaisten kroaattien joukossa. Ehkä Trumbic oli liian egoisti ja henkilökohtainen, jotta olisi todellakin onnistunut politiikassa.

  • Pašić’s Serb-style Yugoslav centralism and Radić’s Croat-centric populism were much more successful in attracting voters in a society as polarized as that of the Kingdom of Serbs, Croats and Slovenes. It was one of Trumbić’s major disappointments that Davidović’s Democrats had sided with Pašić in the debate over Constitution. Trumbić and the former Independent Radicals, who had provided the core for the Democratic Party, more often than not had stood together opposite Pašić during the war and Trumbić had hoped they would be natural postwar allies. Thirdly, Trumbić may have been an exceptionally gifted lawyer and campaigner – R.W. Seton-Watson described him as ‘the most brilliant advocate’ whose ‘powers of argument, though perhaps somewhat prolix according to Western standards, reached memorable heights’[6] – but he was ultimately not a great politician. Pašić frequently outmanoeuvred him, while Radić probably used him for his contacts in Belgrade and influence among pro-Yugoslav Croats. Trumbić was perhaps too egotistical and personal in order to truly succeed in politics.[7]

Asteittain 1920-luvun puolivälissä Trumbic oli tullut hyljänneeksi unitarismin ja lähestynyt Radicia – ainokin hetkellisesti. Vuonna 1925 Pashic ja Radic pääsivät sopimukseen, minkä jälkeen kroatialaisten talonpoikien puolue tuli hallitukseen. Ja Radicista tuli opetusminsiteri.

Trumbic koki tulleensa petetyksi Radicin U-käännöksestä. Varhain vuonna 1926 hän muodosti kroatialaisten federalistien maanviljelijäpuolueen toivoen nyt voivansa voittaa Radicilta toisinajattelevat. Mutta missään suurissa määrin ( en masse) ei puolueeseen liittynyt yhä väheneviä unitaristi-jugoslaavialaisia kroaatteja – ja eikä millään muotoa kukaan lähtisi vakavasti haastamaan Radicia. Vaikka Trumbic olisi valittu parlamenttiin 1927-vaaleissa- eli demokraattisen Jugoslavian viimeisissä vaaleissa- kroaatit federalistit olisivat jääneet marginaaliseksi puolueeksi, joka mahdollisesti olisi lakannut vähitellen. Mitä radikaaleihin tulee, he joutuivat kriisivaiheeseen ja kauan kestäneeseen alamäkeen Pashicin kuoleman jälkeen (1926 vuoden lopulla) ja sitten heidän puolueensa pirstoutui useaksi riiteleväksi nurkkakunnaksi , se tapahtui jo ennenkuin alkoi kuningas Alexanderin puolueitten vastainen diktatuuri tammikuussa 1929. Yhteistyön kroaattimaanviljelijöiden kesken osoittautui lyhytikäiseksi ja kesti vain kaksi vuotta.

  • Gradually, by the mid-1920s, Trumbić had come to abandon unitarism and moved closer to Radić, but only temporarily. In 1925, Pašić and Radić reached an agreement after which the Croatian Peasant Party entered government, with Radić as Education Minister. Trumbić felt betrayed by Radić’s U-turn. In early 1926 he formed the Croatian Federalist Peasant Party, hoping to attract Radić’s dissidents. But neither they nor the increasingly fewer unitarist Yugoslavs among Croats would join the party en masse, and in any case, there were too few of them seriously to challenge Radić. Although Trumbić would be re-elected to parliament in the 1927 elections – the last ever democratic Yugoslav general elections – the Croat Federalists remained a marginal party and would eventually wither away. As for the Radicals, they would enter a period of crisis and long decline following Pašić’s death in late 1926, splitting into various factions even before the introduction of King Alexander’s ‘anti-party’ dictatorship in January 1929. Their collaboration with the Croat Peasants proved short-lived, lasting less than two years.

Alexander aloitti maassa diktaatuurin, joka kulminoitui kesällä 1928 poliittiseen kriisiin.

Kesäkuun 20. päivä Radikaalipuoluelainen ampui kuoliaaksi kaksi ja haavoitti kolmea kroaattialaisten talonpoikien puolueesta erään erityisen kiivaan eduskuntakeskustelun aikana.

Yksi osuman saaneista oli Radic ( jonka veljenpoika sai surmansa ammuskelussa). Kroaatti-johtaja näytti aluksi toipuvan operaatiosta, joka salamurhaajan luodin poistoon vaaadittiin, mutta hän kuoli 8. elokuuta. Kroaattimaanviljelijät ja heidän liittolaisensa, lähinnä Kroatian serbien

riippumattomat demokraatit, joita johti Pribicevic, kieltäytyivät palaamasta Belgradin parlamenttiin ja vaativat maan federalisoimista. Veteraani sloveenien johtaja Koroshec oli lyhyesti sanoen hallituksen päänä – Trumbic tuomitsi julkisesti hänet, koska hän hyväksyi mandaatin, joka loukkaa kroaatteja ja siinä vaiheessa Alexander I hajoitti hallituksen, kielsi poliittiset puolueet ja kumosi vuoden 1921 perustuslain. . Tämä tapahtui 6. tammikuuta 1929, vanhanaikaisen eli serbialaisen ortodoksisen joulun aattona. Vladko Macek , Radicin seuraaja , toivotti tervetulleeksi vihatun konstituution kumoamisen ja ilmaisi toiveensa, että kuningas voisi ratkaista kroaattien ongelman.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vladko_Ma%C4%8Dek

  • Alexander introduced dictatorship following the culmination of the political crisis in the summer of 1928. On 20 June, a Radical Party deputy shot dead two and wounded three Croat Peasant Party deputies during a particularly heated parliamentary debate. Among those wounded was Radić (whose nephew was killed in the shooting). The Croat leader initially appeared to have recovered from an operation necessary to remove the assassin’s bullets, but died on 8 August. The Croatian Peasants and their allies, predominantly Croatian Serb Independent Democrats led by Pribićević, refused to return to the Belgrade parliament and demanded federalization of the country. The veteran Slovene leader Korošec briefly headed government – Trumbić publicly condemned him for accepting the mandate to spite the Croats[8] – before Alexander dissolved the parliament, banned political parties and abolished the 1921 Constitution on 6 January 1929, the Old Style or Serbian Orthodox Christmas Eve. Vladko Maček, Radić’s successor, welcomed the abolition of the hated Constitution and expressed the hope that the king would solve the Croat question.

Trumbic liittyi kroaattimaanviljelijöiden puolueeseen 1928, lähinnä solidaarisena tekona kesäkuun tragedian takia. Siihen aikaan frankkilaisten puolueen jäsen Ante Pavelic myös liittyi puolueeseen.. kun trumbic kavi sairaalassa tapaamassa radicia, hän kertoi haavoittuneelle kroaattijohtajalle, että oli aika vielä radikaalimman opposition ilmetä hallitusta vastaan. Kuitenkaan hän ei mennyt ksokaan niin pitkälle kuin Pavelic, joka lähti maasta pian sen jälkeen perustaakseen Italiassa extremistinsä , separatistijärjestön Ustasha . https://sv.wikipedia.org/wiki/Ante_Paveli%C4%87

Haaveensa haihduttaneena ja katkeroituneena poliittisiin kehkeytymisiin siinä maassa, jota oli auttanut luomaan Trumbic- joka todellakaan ei tuntenut koskaan oloaan kotoiseksi kroaattimaanviljelijöiden populismissa – oli jotenkin ”ulkojäsen ” puolueessa ja Macekin poliittinen pääneuvonantaja. Vuoden 1928 lopulla Trumbic matkusti Wieniin, Pariisiin ja Lontooseen hankkimaan kannatusta Kroatian takia , mutta hänen menestyksensä oli vähäistä.

  • Trumbić joined the Croatian Peasant Party in 1928, largely as an act of solidarity after the June tragedy. At this time a Frankist deputy called Ante Pavelić also briefly joined the party. When Trumbić visited Radić in hospital, he told the wounded Croat leader that it was time for an even more radical opposition to the regime.[9] Yet, he never went as far as Pavelić, who left the country soon afterwards, to establish his extremist, separatist Ustaša organization in Italy. Disillusioned and embittered with political developments in the country he helped create, and never really comfortable with the populism of the Croatian Peasants, Trumbić was something of an ‘external’ party member and one of Maček’s chief political advisors. In late 1928, Trumbić travelled to Vienna, Paris and London to gain support for the Croat cause, but had little success.

Sinä ajanjaksona Trumbicin aktiviteetit ja muutamat hänen lausumistaan asioista olivat antijugoslaavisia ja niitä on toisinaan tulkittu separatistisina. Kun Dragoljub Jovanovic, Serbian oppositiojohtaja, meni Zagrebiin 1930-luvun puolivälissä keskustelemaan yhteistyöstä kroaatti-ja serbioppositioitten kanssa ennen tulevia yleisvaaleja, hän kohtasi vihaisen ja radikalisoituneen Trumbicin. ”Mitkä vaalit?! Tämä maa tarvitsee vallankumouksen eikä mitään vaaleja!” hänen kerrotaan sanoneen serbialaiselle vieraalle. Kun Jovanovic muistutti häntä hänen jugoslavialaisuuteen sidonnaisuudestaan sodassa ja Rauhan konferenssista – (hän oli kuunnellut Trumbicin yleisiä luentoja serbialaisopiskelijana Pariisissa)- Trumbic väitti, että silloin kroaattien olikin välttämättä liityttävä serbeihin, joka oli yksi liittolaisista, ennenkuin lisäsi: ”Kaikki olisi voinut muuttua hyväänkin päin, jos teidän poliitikkonne eivät olisi kaikkea raunioittaneet. ..En ole hylkäämässä jugoslavismia, mutta Belgradissa ..” sanomatta loppuun tätä lausetta hän selvästi viittaa siihen, että hallitus oli sysäämässä häntä pois hänen Jugoslavian kannatuksestansa.

  • Trumbić’s activities during this period and some of his statements were anti-Yugoslav and are sometimes interpreted as separatist. When Dragoljub Jovanović, a Serbian opposition leader, went to Zagreb in the mid-1930s to discuss cooperation between Croat and Serb opposition before forthcoming general elections, he found an angry and radicalized Trumbić. What elections?! This country needs a revolution, not elections!, he allegedly told the Serbian visitor. When Jovanović reminded him of his committed Yugoslavism during the war and the Peace Conference – he listened to Trumbić’s public lectures as a Serbian student in Paris – Trumbić claimed that it was then necessary for Croats to join Serbs, who were one of the allies, before adding, It could have all turned out well if your politicians had not ruined everything … I am not abandoning Yugoslavism, but in Belgrade … without finishing the sentence, but clearly suggesting that the regime was pushing him away from his support for Yugoslavia.[10]

Koko elämänsä ajan Trumbic huolehti Kroatian ongelmista. 20. vuosikymmenen alussa hän oli alkanut uskoa, että asiat selkenevät yhden ja ainoan Jugoslavian valtion luomisella. Kroatia yhdessä Serbian ja serbien kanssa ( ei niinkuin Pashikin toteuttamistavassa, jossa Suur-Serbia, pan-Serbia saavutettaisiin vain Jugoslaviassa yhdessä kroaattien ja sloveenien kanssa). 1920-luvun lopulla Trumbic ei pitänyt enää Jugoslaviaa ainoana kehiönä Kroatian kysymyksen ratkaisuun. Tässä hänen näkemyksessään Jugoslavia-kehiön hyväksymismahdollisuus kuihtui kuihtumistaan ajan myötä – riippumatta siitä tahtoiko Trumbic sitä tai ei. Todellisuus paljasti hänelle sen. Kuitenkaan mikään separatisti hän ei ollut eikä korrupoitunut kuten Pavelic. Jos nyt jossain vaiheessa voi sanoa häntä separatistiksi, niin sellainen oli hänen toimintansa Itävalta-Unkaria kohtaan, erityisesti sodan puhjetessa.

  • Throughout his life, Trumbić was concerned with the Croat question. By the early 20th century he had come to believe that it could be solved only in a Yugoslav state, together with Serbia and the Serbs (not unlike Pašić’s realization that pan-Serb unification could only be achieved in Yugoslavia, together with Croats and Slovenes). By the late 1920s, Trumbić no longer saw Yugoslavia as the only framework for the solution of the Croat question. The Yugoslav framework was in his view increasingly unacceptable – not because Trumbić did not want it to be, but because the reality was telling him otherwise. Yet, he was not a separatist, certainly not in the mould of Pavelić.[11] If during any period of his career he could be described as a separatist, it was during his activities against Austria-Hungary, especially once the war broke out.

Trumpic oli yksi pääkirjoittajista marraskuun 1932 opposition manifestissa, ”Zagreb Points”, jota oli laatimassa johtavat kroatialaiset ja Kroatian serbialaiset poliitikot. Manifestissa väitettiin, että maan poliittisen kriisin syynä on sentralismi ajattelu. Ainoa tie kriisistä pois olisi uudelleen neuvotteleminen unionin termeistä ja sentraalisten järjestelyjen korvaaminen dualistisilla /federaalisilla järjestelyillä. ”Zagrebin ydinkohdat” liipaisivat esiin ketjun samankaltaisia opposition päätöslauselmia Ljubljanassa, Sarajevossa ja Belgradissa ja johti Macekin pidättämiseen. Macek voitiin vapauttaa vankilasta vasta kuningas Alexanderin salamurhan jälkeen lokakuussa 1934. Sillä aikaa oli Trumbic tosiasiallisesti yksi puoluejohtajista. Kuningas Alexanderin salamurha tapahtui Marseillessa , kun kuningas oli valtiovierailulla Ranskassa ja veriteon teki Makedonian kumoukellinen järjestö, joka toimi yhteistyössä Ustashan kanssa. Samalla kuoli myös Ranskan ulkoministeri Louis Barthou. https://fi.wikipedia.org/wiki/Louis_Barthou

Macekia kannattava sanomalehti julkaisi koskettavan muistokirjoituksen hallitsijasta ja kerrotaan, että Trumbic oli kirjoittajissa mukana.

  • Trumbić was one of the main authors, in November 1932, of an opposition manifesto known as the ‘Zagreb Points’, issued by leading Croat and Croatian Serb politicians. The manifesto blamed centralism for the country’s political crisis. The only way out of the crisis was to renegotiate the terms of the union, and replace the centralist arrangement with a dualist/federal one.[12] The ‘Zagreb Points’ triggered a chain of similar opposition resolutions in Ljubljana, Sarajevo and Belgrade and led to Maček’s arrest. Maček would be released from prison only after King Alexander’s assassination in October 1934 – in the meanwhile Trumbić was de facto one of the party leaders. King Alexander’s assassination in Marseilles, while the King was on a state visit to France, was a joint Macedonian Revolutionary-Ustaša deed; French Foreign Minister Louis Barthou was killed too. A pro-Maček journal published a touching obituary of the monarch, of which Trumbić was allegedly a co-author.[13]

Kroatialais-serbilainen yhteistyö opposition keskuudessa koosti hetkeksi yhteen 1930-luvun jälkipuoliskolla Macekin, Davidovicin ja Pribicevicin ja hänen seuraajansa ( Kroatian serbijohtaja oli kuollut 1936) ja tämä oli Pasikin hallitukse seuraajille ( Korosecin Sloveenipopulisteille ja Bosnian muslimeille) vakava haaste. Ironista kyllä, Trumbic, jolla oli ollut niin suuri osa Jugoslavian yhdistymisessä ja Pariisin konferenssissa, vastusti nyt Belgradin ko-operaatiota ja myös Serbian demokraattista oppositiota. Mahdollisesti elokuussa 1939 Macek sai tehtyä sopimuksen prinssihallitsija Paulin ja pääministerin Dragisha Cvetkovicin kanssa ( joka oli huomaamattomia Pacikin nuoria seuraajia). Kroatialle annettiin itsehallinto ja Macek määrättiin Jugoslavian varapääministeriksi. Trumbicin ohella hän oli korkea-arvoisin kroaatti sotienvälisissä Jugoslavian hallituksissa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Dragi%C5%A1a_Cvetkovi%C4%87

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_(Jugoslavian_sijaishallitsija)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pikkuentente

  • The Croat-Serb cooperation in opposition gathered momentum in the second half of the 1930s, with Maček, Davidović and Pribićević and his successors (the leader of the Serbs in Croatia had died in 1936) seriously challenging governments formed by Pašić’s successors, Korošec’s Slovene Populists and Bosnian Muslims. Ironically, Trumbić, who played such a crucial role during the unification of Yugoslavia and at the Paris Peace Conference, opposed the cooperation with Belgrade, even with the Serbian democratic opposition. Eventually, in August 1939 Maček reached an agreement with Prince Regent Paul and Prime Minister Dragiša Cvetković, an unremarkable younger follower of Pašić. Croatia was given self-rule, and Maček was appointed deputy prime minister of Yugoslavia. Alongside Trumbić, he was the highest-ranking Croat in interwar Yugoslav governments.

Trumbic ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt autonomisen Kroatian perustamisen Jugoslavian rajojen sisälle. Hän kuoli edeltävänä marraskuuna syntymäkaupungissaan (Dalmatian ) Split, 74-vuoden iässä. Hänen muistoansa kunnioitettiin kolmella eri taholla: Kroatian maanviljelijöiden puolueessa, antijugoslaavismielisten frankkilaisten taholla, ( jotka olivat lähellä Ustashaa, mutta ei välttämättä identtisiä Ustashan kanssa ) ja hallituksen taholla. Kroatian maanviljelijät juhlivat hänen muistoansa Radicin ja Macekin liittolaisena ja Kroatian patrioottina , samoin myös frankistit vaikkakin nämä taas korostavat hänen varhaista uraansa Starcevicin Oikeuksien puolueessa. https://sv.wikipedia.org/wiki/David_Star%C4%8Devi%C4%87

Julkinen muistotilaisuus korostaa Trumbicin jugoslavismia ja ylistää hänen osuuttaan Jugoslavian luomisessa. Joka tahot omasivat korostetut ydinkohtansa. Trumbic olikin kaikkea tätä maineikkaassa, mutta lopuksikin keskeneräiseksi jääneessä elämänurassaan.

  • Trumbić did not live long enough to see the establishment of an autonomous Croatia within Yugoslavia. He died the previous November, in his native Split, aged 74. His death was commemorated by three different sides: the Croatian Peasant Party, the anti-Yugoslav Frankists (close, but not necessarily identical to the Ustašas), and the government. The Croatian Peasants celebrated his life as an ally of Radić and Maček and as a Croat patriot, as did the Frankists, though they emphasized his early career as a member of Starčević’s Party of Rights. The official commemoration emphasized his Yugoslavism and praised his role in the creation of Yugoslavia. All three sides had a point – Trumbić was all that at different stages of his illustrious, but ultimately unfulfilled career.

Trumbicin tärkein perintö oli hänen osuutensa Jugoslavian luomisessa. Pasic toisaalta jätti syvemmän ja monimutkaisemman perinnön – hänkin eräänä jugoslavian perustajana, mutta erityisesti hänet mainitaan yhtenä modernin ajan suurimpana serbijohtajana. Pasicin perintö on ristiriitainen: ei-serbit tapaavat syyttää häntä serbialaiskontrollin aikaansaamisesta serbialais-kroatilais-slovenialaiseen valtioon ja maan epävakauden aiheuttamisesta , kun taas jotkut serbialaiset moittivat häntä Jugoslavian valitsemisesta Suur-Serbian sijasta ( vaikka todellisuudessa sellaista mahdollisuutta ei edes ollut). Trumbicin perintö on kuitenkin myös ristiriitainen: Hän auttoi luomaan valtion, joka harmistutti monia kroatialaisia. Se lie syynä, että nykyään Trumbicin muisto Kroatiassakin on jokseenkin himmeä historiallisesti, kun taas Pasic tunnetaan hyvin kautta entisen Jugoslavian.

  • Trumbić’s most important legacy was his role in the creation of Yugoslavia. Pašić, on the other hand, left a deeper and a more complex legacy, as one of the founders of Yugoslavia, but especially as one of the greatest Serb leaders of modern times. Pašić’s legacy is controversial – non-Serbs tend to accuse him of establishing Serb control in the Serb-Croat-Slovene state and contributing to the country’s instability, while some Serbs blame him for choosing Yugoslavia instead of a Greater Serbia (even if, in reality, there was no choice). Trumbić’s legacy is not uncontroversial, either: he helped create a state many Croats came to resent. This may be the reason why today even in Croatia Trumbić remains a relatively obscure historical figure, while Pašić is well known across former Yugoslavia.

Vain 19 kuukautta kroatialaisserbialaisen sopimuksen luomisesta tapahtui maailmansotien välisen ajan Jugoslavian invaasio ja osa osalta paloittelu Natsi-Saksan, fasistisen Italian ja heidän liittolaistensa kesken. Cvetkovic-Matshek-hallitus allekirjoitti kolmen osapuolen sopimuksen 25. maaliskuuta 1941, mutta kaksi päivää myöhemmin hallitus kaatoi sotilasvallankumoukseen. Jugoslavialainen väestö, lähinnä serbialaiset ja sloveenit kannattivat innostuneesti sopimuksen kumoamista.

Niin siten 5. huhtikuuta Jugoslavian maahan hyökkäsi Axis-vallat ja 11 päivää myöhemmin maa oli voitettu ja jaettu osiin. Laajennettu Kroatia, johon kuului Bosnia-Herzegovina ja suurin osa Vojvodinaa, julistettiin itsenäiseksi ja Pavelicin nazi-marionettihallituksen alaiseksi- ja Dalmatiasta suurin osa joutui fasistiselle Italialle.

Merkitsevästi alueestaan kaventunut Serbia sekä Banat , joutuivat Saksan sotilasmiehityksen alaisiksi. Hallinnoksi astettiin myöhemmin samana vuonna kollaboraatoreista koostu administraatio ( vaikkakaan sen lailliset oikeudet eivät yltäneet Baanaattiin asti, jossa monta etnistä saksalaista asui). Vain noin 20 vuotta oli kulunut siitä, kun Pasic ja Trumbic olivat varmistaneet Jugoslavian rajat ja auttaneet maataan saamaan kansainvälisen tunnustuksen Versaillesissa: Etelä-Slaavilainen unioni, kuten Versaillesin periaattelliset säädökset elivät kuolintuskaansa.

  • Only 19 months after the 1939 Croat-Serb agreement, interwar Yugoslavia was invaded and dismembered by Nazi Germany, Fascist Italy and their allies. The Cvetković-Maček government signed the Tripartite Pact on 25 March 1941, but was overthrown by a military coup two days later. The Yugoslav public, mostly Serb and Slovene, enthusiastically supported the rejection of the Pact. However, on 6 April the country was attacked by the Axis Powers, and eleven days later it was defeated and partitioned. An enlarged Croatia, including Bosnia-Herzegovina and most of Vojvodina, but without most of Dalmatia, which Italy at last took, was proclaimed independent, under Pavelić’s Nazi-puppet regime. A significantly reduced Serbia, with Banat, was placed under German military occupation, with a collaborationist administration installed later in the year (although its jurisdiction did not extend to Banat, where many ethnic Germans lived). Just over twenty years after Pašić and Trumbić had secured Yugoslavia’s borders and helped the country gain international recognition at Versailles, the South Slav union, like the Versailles order, was in its death throes.
  • https://en.wikipedia.org/wiki/Yugoslavia#1934%E2%80%931941
  • https://fi.wikipedia.org/wiki/Jugoslavia


Versailles Yugoslavia?

That Yugoslavia is still sometimes labelled a ‘Versailles creation’ has less to do with poor history than with daily politics.

Leabright's Blog

Just another WordPress.com weblog

WordPress.com

WordPress.com is the best place for your personal blog or business site.

%d bloggers like this: