• Eversti K.J. Mikola. Vuosien 1917- 1918 tapahtumat historiantutkimuksen valossa. Lähde: Vapaussoturilehti, numero 2, 1968, sivut 7-8.

( Kirjoitan tämän artikkelin muistiin, koska se antaa myös hieman perspektiiviä itsenäisyyden alkutapahtumille muistakin suunnista kuin vain oman suvun elämäntaistelun ja kertomuksien näkökulmasta).

Sitaattia: K.J. Mikolan tekstistä.

”Suomen itsenäisyysjulistuksen ja vapaussodan 50-vuotismuistovuonna on uusimman historiamme tutkimus kohdistunut varsin tehokkaana noihin puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin. Tätä aikaa koskeneista tutkimuksista ehkäpä eniten uutta tuo dosentti Tuomo Polvisen teos Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, osa 1: Helmikuu 1917 – toukokuu 1918. WSOY 1967

  • Die finnischen Eisenbahnen in den militärischen und politischen Plänen Russlands vor dem ersten Weltkrieg, väitöskirja. 1962

  • Suomi suurvaltojen politiikassa 1941–1944 : jatkosodan tausta. WSOY 1964

  • Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, osa 1: Helmikuu 1917 – toukokuu 1918. WSOY 1967

  • Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, osa 2: Toukokuu 1918 – joulukuu 1920. WSOY 1971

  • Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941–1947, osa 1: 1941–1943 : Barbarossasta Teheraniin. WSOY 1979

  • Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941–1947, osa 2: 1944 : Teheranista Jaltaan. WSOY 1980

  • Suomi kansainvälisessä politiikassa 1941–1947, osa 3: 1945–1947 : Jaltasta Pariisin rauhaan. WSOY 1981

  • Valtakunta ja rajamaa : N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. WSOY 1984

  • J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö, osa 1: 1870–1918, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 1989

  • J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö, osa 2: 1918–1939, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 1992

  • Suomi 75: itsenäisen Suomen historia, osat 1–4, toimituskunta Jukka Tarkka, Tuomo Polvinen, Hannu Soikkanen. Weilin & Goös 1991–1992

  • J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö, osa 3: 1939–1944, kirjoittaja Tuomo Polvinen. WSOY 1995

  • J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö, osa 4: 1944–1948, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 1999

  • J. K. Paasikivi : valtiomiehen elämäntyö, osa 5: 1948–1956, kirjoittajat Tuomo Polvinen, Hannu Heikkilä, Hannu Immonen. WSOY 2003

Dosentti Tuomo Polvisen tutkimus perustuu paljolta meillä ennen käyttämättömiin neuvostoliittolaisiin lähteisiin, joihin tutkija on voinut tutustua sikäläisen runsaan tuotannon välityksellä. Nyt puheena oleva teos on laajemman tutkimuksen I osa, ja se käsittää ajan helmikuusta 1917 toukokuuhun 1918, siis meidän suuren murrosvaiheemme kaikkein merkittävimmän ajanjakson.

Dosentti Polvisen esitys on ajallisesti keskitettyä ja huolellisesti dokumentoitua, mutta siitä huolimatta erittäin nautittavasti luettavaa. On suorastaan ilo todeta, että historiantutkijoillamme on jatkuvasti taito esittää työnsä tulokset niin tuoreesti ja tapahtumanläheisen elävästi, että suuri yleisö voi nauttia näistä sekä kirjallisina tuotteina että tiedollisina aarrearkkuina. Tämän takia ei olekaan paikallaan edes yrittääkään selostaa esillä olevaa teosta sisällysluettelomaisesti. Varmaan asiasta kiinnostuneet haluavat sen itse lukea. Se kannattaa. Koetan sitä vastoin tuoda esiin eräitä näkökohtia, jotka mielestäni luonnehtivat Suomen asemaa yleensä sekä suomalaisten toimintaa barrikaadin molemmin puolin.

Suomen kysymyksen riippuvaisuus suurvaltojen intresseistä ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa kuvastuu teoksesta hyvin. Saksan, Venäjän (Neuvostojohdon) ja Englannin kannanotot määräytyvät näiden itsekkäiden intressien mukaisesti, mikä tulee hyvin esiin tutkimuksessa. Mutta toisaalta tutkimus osoittaa, miten suomalaisten omat toimenpiteet saattoivat ratkaisevastikin vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Noina suurten mullistusten aikoina tilanteet vaihtuivat nopeasti, tilannekuvan muodostaminen oli vaikeaa. Ja kun kaiken lisäksi suomalaisilla ei ollut tottumusta ulkopoliittisten asiain käsittelyyn, jouduttiin tilanteisiin, jotka nyt 50 vuoden takaa katsottuina tuntuvat oudoilta. Suomalaiset olivat monasti kovin hyväuskoisia ja pyrkivät tukeutumaan ulkopuolisiin voimiin, huomaamatta, että näiden toiminnan määritti niiden omien pyrkimysten tarkoituksenmukaisuus.

Vuonna 1917, jolloin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen jälkeen eri aatesuunnat kilpailivat vallasta, Suomen senaatti pyrki saattamaan oman autonomisen aseman niin vapaaksi kuin mahdollista. Pisimmälle tässä meni sosialidemokraattinen puolue, joka pyrki jo tässä vaiheessa ajamaan muodollistakin eroa Venäjästä, ja sai tässä Venäjän bolsheviikkipuolueen tuen. Bolshevikit koettivat jo Suomen sosialidemokraattien kesäkuun 1917 puoluekokoukseen lähettämiensä puhujain avulla lietsoa heitä vallankumouksen tielle. On huomattava, että Venäjän väliaikainen hallitus halusi aivan erikoisesti oman maansa strategisen aseman takia säilyttää sotilaallisen vallankäytön Suomessa itsellään. Dosentti Polvinen toteaa: ”Venäläisissä poliitikoissa (mensheviikeissä) suomalaisten naivius herätti hämmästystä. Keskellä maailmansodan myllerrystä, strategisesti uhanalaisessa maantieteellisessä asemassaan he (suomalaiset) pitivät parhaana keinona itsenäisyytensä turvaamiseksi kieltäytymistä vakinaisen armeijan ylläpidosta!_ _ _ Pietarin turvallisuutta silmälläpitäen venäläisiä joukkoja ei voitaisi poistaa Suomesta”. ( Kirjan sivulta 77).

Kun bolsheviikkipuolue sitten lokakuun vallankumouksessa pääsi valtaan, se noudatti Leninin johdollla Suomen politiikassaan johdonmukaista linjaa, jonka Polvinen määrittää Leninin toteamuksena lyhyesti ” itsenäistyminen yhdistymistä varten”. Toisin sanoen Suomelle myönnetään itsenäisyys, jotta vallankumous saataisiin maassa aikaan. Ja sitten vallankumouksen tehnyt Suomi palaisi takaisin Neuvostoliiton kansojen federaatioon, so. jäseneksi liittovaltioon. Tämä käy ilmi niistä keskusteluista, joita Suomen sosialidemokraatit kävivät Pietarissa ja joissa he saivat mitä ankarimpia nuhteita siitä, etteivät olleet vielä tehneet vallankumousta. Trotski jyrisi Wiikille, Gyllingille ja Mannerille 27.12. 1917: ”Vuosisatoihin ei unohdeta, että te ette kaapanneet valtaa haltuunne marraskuussa”. ( Sivulta 180).

Ohjelmansa mukaisesti Leninin hallitus antoi lupauksen Suomen itssenäisyyden tunnustamisesta 31.12. 1917 ja toimeenpaneva keskuskomitea vahvisti sen 4.1. 1918. mutta venäläinen sotaväki jäi edelleen Suomeen. Stalin sähkötti mm. Suomen aluekomitean sotilasosaston puheenjohtajalle tammikuun puolivälissä: ” Suomen itsenäisyys on tunnustettu. _ _ Siihen saakka kunnes sekakomitea perustetaan ja kunnes toisin määrätään nykyiset suhteet Suomeen ovat voimassa ja aluekomitea toimii kaiken vallan edustajana niin Suomessa kuin sen rajoillakin” ( Sivulta 189). Venäläinen sotaväki jätettiin tänne sekä saksalaisten varalta että rohkaisemaan suomalaisia vallankumouksen tekoon.

Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen johto ei kuitenkaan ollut valmis lähtemään väkivallan tielle eikä liioin siihen ajatukseen, että Suomi jossain vaiheessa liittyisi Neuvostoliiton kansojen liittovaltion jäseneksi. Puolueen johdossa oli kansallinen linja aluksi selvästi federaatiolinjaa voimakkaampi. Mutta aikaa myöten painostus, käsitys venäläisiltä saatavasta avusta ja Pietarista puolueen johtoon lähetetyt vahvistukset (Adolf Taimi ja Jukka Rahja) saivat yhdessä aikaan sen, että puolueen keskuselimissä ääriainekset saivat yliotteen ja niin noustiin maan laillista hallitusta vastaan.

Tätä taustaa vastaan on näin jälkeenpäin hyvin ymmärrettävää, että Suomessa oleva venäläinen sotaväki oli – vaikka ei itse aktiivisti olisikaan mukana – se tekijä, joka esti maan hallitusta harjoittamasta vallankäyttöä maassa ja joka jo olemassaolollaan – ja asevarastoillaan – rohkaisi äärivasemmistoista johtajistoa tekemään vallankumoksen. Kenraaliluutnantti Mannerheim näki tämän selvästi jo silloin ja niinpä hän antoikin oman toimintakäskynsä juuri venäläisen sotaväen aseista riisumiseksi. Mutta hallituksen puolella tuli kuitenkin pian vaikuttamaan ulkopuolinen voima, nimittäin saksalaiset.

Saksalainen apu tulee Polvisen tutkimuksessa pelkistetysti uuteen valoon. Saksa oli helmikuussa 1918 rauhanneuvotteluissaan Venäjän kanssa joutunut vaikeuksiin, kun venäläiset poistuivat Brestistä ilmoittaen, etteivät allekirjoita mitään sopimusta, mutta eivät liioin nyt jatka sotaakaan.

Saksan oli päästävä ratkaisuun, mutta sekä sisä- että ulkopoliittisista syistä oli hankala jatkaa hyökkäystä vieraiden kansojen alueelle. Silloin kruununneuvoston kokouksessa 13.2. 1918 päätettiin tilata avunpyynnöt Viron, Liettuan, Ukrainan ja Suomen kansoilta. Näin päästäisiin viattomina, jopa ritarillisina etenemään niin Etelä-Venäjälle kuin Pietarin porteillekin. Tämän ”tilauksen” mukaan ja tilannetta kotimaassa tuntematta – Suomen Berliinissä olevat edustajat esittivät Saksan sodanjohdolle avunpyynnön jo 14. 2. 1918. Saksa meni ”yhteistoiminnassa ” vielä pitemmälle allekirjoituttamalla Suomen edustajalla 7. 3. 1918 kauppasopimuksen, joka merkitsi Suomelle kaupallisesti lähes siirtomaan asemaa Saksaan nähden.

Saksa sitoi toiminnallaan lähinnä juuri Ukrainassa ja Baltiassa bolshevikit niin, etteivät nämä voineet tehokkaasti auttaa Suomen punaisia. Vallankumouksen teko epäonnistui. Lenin puolustautui puoluetovereitaan vastaan: ” Väite, että me muka olisimme pettäneet Suomen, on mitä lapsellisin fraasi. Me olemme nimenomaan sitä auttaneet väistymällä ajoissa saksalaisten tieltä- – -”.(Sivulta 267).

Saksalaiset hävisivät sotansa Euroopassa ja Suomi pääsi näin irti sen holhouksesta.

Dosentti Polvisen tutkimus osoittaa vakuuttavalla tavalla, että vieraan apuun turvautuminen olisi ollut, jos se olisi ratkaissut tapahtumat, Suomen itsenäisyydelle vahingoksi; että Mannerheimin ohje, että kansakunnan tulee omin voimin voittaa vapautensa, oli ainoa oikea.

Tämä dosentti Tuomo Polvisen teos on mitä vakuuttavinta Suomen itsenäistymistaistelun historiaa. ”

Kirjoitettu tietokoneelle muistiin 6.9. 2017. Aarre Uotin jäämistön Vapaussoturilehdestä vuodelta 1968, sivut 7, 8.

Leabright's Blog

Just another WordPress.com weblog

WordPress.com

WordPress.com is the best place for your personal blog or business site.

%d bloggers like this: