HUHTALA P.(1948) About Norwegien

”NORJAN VALLOITUS II maalmansodan aikana

NORJAN ARMEIJA JA SEN PUOLUSTUSMAHDOLLISUUDET (natsiarmeijaa vastaan)

Norjan luonnon suomat puolustusmhdollisuudet ovat parhaita, mitä millään eurooppalaisella valtiolla yleensä saattaa olla. Koko Norjan maasto on vuoristoa, korkeita harjanteita, ylätasankoja ja syviä laaksoja. Maan rantaviiva on pitkä ja täynnä valtameren uurtamia kapeita, mutta syviä vuonoja. Norjan rannikon puolustus sitoo kyllä paljon joukkoja; mutta kun toisaalta on myös tavattoman helppo linnoittaa, olisi Norjasta vähällä vaivalla ja riittävällä puolustustahdolla saatu linnoitus, joka olisi helposti torjunut valloitusyritykset. Mutta Norja ei ollut varautunut sotaan. Norjalaiset luottivat maan edulliseen sotilaspoliittisen asemaan ja vaikeakulkuiseen maastoonsa. Tästä johtui, että sekä maa-, meri että ilmavoimien kehitys ei ollut prioritoitua. Norjan puolustusvoimat perustuivat miliisijärjestelmään. Vakinaista henkilöstöä oli vähin mahdollinen määrä ja siitäkin aktiiviupseeristo melkein kokonaisuudessaan sidottu esikuntatyöhön. Koulutusaika oli vajaat kolme kuukautta ja suurin osa koulutustyöstä oli suoritettava reservipäällystön voimin. Mitään suurempia sotaharjoituksia ei pidetty ja tästä seurasi, ettei pienilukuinen aktiiviupseeristo koskaan saanut minkäänlaista johtajatottumusta. Rauhanajan armeijasta oli aina palveluksessa vain Oslossa olevat kaartin joukot, joiden vahvuus oli n. 500 miestä, sekä yksi komppania Kirkenesissä. Sen lisäksi oli olemassa niiden joukko-osastojen runkomuodostelmat, joihin asevelvolliset vuosittain koottiin miliisiharjoituksiin.

Liikekannallepanosuunitelma edellytti kuuden divisioonan muodostamisen, joihin kuhunkin tuli kuulumaan yksi jalkaväkiprikaati, jossa olisi neljä pataljoonaa, yksi kevyt kenttätykistöpatteristo, kaksi erillistä patteria, yksi eskadroona ratsuväkeä, joka talviolosuhteissa tulisi hiihtokomppaniaksi, yksi pionerikomppania, yksi viestikomppania sekä huoltomuodostelmat. Ilmavoimia Norjalla oli kaikenkaikkiaan 120 lentokonetta. Alukset olivat kauttaaltaan vanhentuneita, ja niitä oli varsinkin Norjan pitkään merirajaan katsoen, aivan liian vähän: 4 panssarilaivaa, 4 miinalaivaa, 4 hävittäjää, 9 sukellusvenettä sekä jokunen torpedo- ja vartiovene. Panssarilaivoista oli kaksi Narvikissa; pääosa laivastosta oli Oslon vuonossa, Kristiansandissa, Bergenissä ja Trondheimissä. Lukuunottamatta eräitä Oslon vuonon pattereita linnoitukset yleensä olivat vanhentuneita sekä rakenteeltaan että kalustoltaan. 9.4.1940 näistäkin pattereista oli vain osa miehitettyjä.

SAKSALAISTEN MIEHITYSSUUNNITELMA

Saksan hyökkäys Norjaan alkoi samalla hetkellä kuin Tanskaankin ja suunnilleen samat olivat hyökkäyksen lähtöpaikat. Huomattavana erona näiden kahden salamahyökkäyksen välillä oli kuitenkin se, että kun hyökkäys Tanskaan voitiin suorittaa melko lyhyiltä etäisyyksiltä ja melkein täysin suojattuna liittolaisten merivoimilta, oli hyökkäys Norjaan suoritettava kaukana oleviin tavoitteisiin ja vasen sivusta avoimena Pohjanmeren ja Englannin suuntaan. Kuten jo edellä on korostettu, oli saksalaisilla Norjan sotaretken päätarkoituksena operaatiotukialueen luominen myöhemmin Englantia vastaan suunnattavaa iskua varten. Näin ollen oli saksalaisille aivan ensiarvoisen tärkeätä, että hyökkäyssuunnitelma onnistuisi, ja sitä varten oli ajankohta valittava oikein ja valmistelut suoritettava erityisen salassa ja perusteellisesti. Saksalaiset ovat itse myöhemmin nimittäneet Norjan-retkeään rohkeimmaksi hyökkäykseksi, mitä sotahistoria tietää, ja siinä on todella paljon perää. Hyökkäyssuunnitelmaa laatiessaan oli saksalaisten otettava huomioon kolme vastustajaa: Englannin laivasto, Englannin ilmavoimat ja lopuksi Norjan oma puolustus. Englannin ilmavoimilla ja laivastolle oli annettava hyökkäyshetken ajaksi muuta tekemistä, ja norjalaisten puolustus oli perin pohjin yllätettävä. Saksalaisten hyökkäyssuunnitelma edellytti, että hyökkäyksen painopisteen tuli olla Oslon suunnalla. Oslo oli nopeasti saatava haltuun. ja kaupungin ympäristön maastoa oli vallattava ja varmistettava siinä määrin, että tältä tukialueelta voitaisiin myöhemmin jatkaa hyökkäystä koko Etelä-Norjan valloittamiseksi. Samanaikaisesti Oslon kanssa oli otettava haltuun tärkeimmät lounais- ja länsirannikon satamat sekä pohjoisesta Trondheim ja Narvik.

Pääosa Saksan laivastosta osallistui maihinnousuoperaatioon ja alukset ryhmitettiin maihinnousupaikkojen mukaisiin maihinnousuryhmiin. Näitä ryhmiä oli kaikkiaan kuusi ja niihin kuuluivat seuraavat alukset.

Oslon ryhmä: kolme risteilijää (Bluecher, Luetzow, Emden) sekä torpedoveneitä ja miinanraivaajia.

Kristiansandin ryhmä: risteilijä Karlsruhe sekä torpedoveneitä, moottoritorpedoveneitä ja saattoalus Tsingtau.

Egersundin ryhmä: miinanetsijöitä.

Bergenin ryhmä: risteilijät Köln ja Königsberg, koululaiva Bremse, saattoalus Karl Peters sekä torpedoveneitä ja moottoritorpedoveneitä.

Trondheimin ryhmä: risteilijä Admiral Hipper, sekä neljä hävittäjää.

Narvikin ryhmä: taistelulaivat Scharnhorst ja Gneisenau sekä kymmenen hävittäjää.

http://www.krigsmyter.nu/km8norgeallierad.pdf

Kaikissa näissä aluksissa oli mukana maihinnousujoukkoja sekä taistelu-ja huoltomateriaalia maihinnousun alkuaikoja varten. Kauppalaivoihin piilotettuina olivat saksalaiset lähettäneet maihinnousujoukkoja eräisiin norjalaisiin samoin kuin tanskalaisiin satamiin, missä niiden tuli määrähetkellä aloittaa taistelutoiminta. Maihinnousun tukialuksina seurasi ensimmäistä aaltoa seitsemän höyrylaivaa ja kolme tankkialusta. Joukkojen jatkuvaa huoltoa varten saksalaisiin satamiin oli varattu runsaasti tonnistoa.

MAIHINOUSUTAISTELUT

Oslon valloitus suoritettiin sekä maa-, meri- että ilmavoimien kiinteätä yhteistoimintaa hyväksi käyttäen. Jo illalla 8.4. 1940 oli edellämainittu Oslon ryhmä saapunut Oslon vuonon suuhun, ja alusten sivuuttaessa Tönsbergin rannikkolinnakkeet norjalaiset avasivat tulen. Saksalaiset eivät vastanneet tuleen, vaan sokaisivat valonheittimillään linnakkeet, niin ettei tuli osunut laivoihin. Saksalaisen maihinnousuryhmän sivuuttaessa Hortenin linnakkeen, irtaantui eskaaderista risteilijä Emden sekä muutamia hävittäjiä ja miinanraivaajia miehittääksen tämän norjalaisen linnakkeen. Lyhyt taistelu päättyi linnakkeen antautumiseen, mutta myös Emden kärsi vaurioita. Hortenin taistelun kestäessä saksalaisen eskaaderin pääosa jatkoi purjehdustaan yhä syvemmälle vuonoon. Droebackin ja Oskarsborgin linnoitukset avasivat tulen raskaalla tykistöllään alle 1000 metrin matkalta sillä seurauksella, että Bluecher sai useita osumia ja upposi muutamien minuuttien kuluessa. Saksalainen maihinnousumiehistö pelastui kuitenkin suurimmalta osaltaan uimalla maihin. Näiden mukana oli mm. saksalaisen 163. divisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Engelbrecht. Saksalaisen maihinnousuryhmän alukset jatkoivat tämän jälkeen esteettä matkaa ja laskivat lopulta rauhallisesti maihin Oslon satamaan, missä joukot purettiin ja pääkaupungin miehitys aloitettiin.

Samanaikaisesti kun taistelut Oslon vuonossa tapahtuivat , lensivät vahvan hävittäjäryhmän suojaamat raskaat pommikoneet sekä kuljetuskoneet Oslon yli ja melkein esteettä laskeutuivat Oslon lentokentälle. Kuljetuskoneiden tuomat joukot miehittivät muutamassa hetkessä kaupungin keskeisimmät paikat 9.4.1940 iltaan mennessä Oslon vuono linnoituksineen ja Oslon kaupunki oli saksalaisten hallussa, joten lisävoimien tuonti tämän vuonon suunnassa saattoi esteettömästi jatkua. Oslon kaupungin ja Oslon vuonon menettäminen oli norjalaisille raskas isku. Tämän vuonon rannikkolinnoitukset olivat Norjan parhaimpia, ja kuitenkin oli sekä linnoitukset että pääkaupunki menetetty muutaman tunnin kuluessa.

Kuningas ja hallitus pakenivat maan pohjoisosiin ja julistivat sieltä jatkavansa taistelua.

Samanaikaisesti kun Oslon vuonossa taisteltiin , suorittivat saksalaiset suunnitelmiensa mukaiset maihinnousut muissakin norjalaisissa satamissa. Arendalin miehitti ilman vastarintaa yksi saksalainen torpedovene, jolla oli kannellaan vähäinen maihinnousumiehistö. Kristiansandissa syntyi taistelu maihinnousulaivaston ja rannikkolinnoituksen välillä, mutta saksalaiset syöksypommittajat lamauttivat pian norjalaisten vastarinnan.

Saman päivän iltana englantilainen sukellusvene upotti risteilijä Karlsruhen sen lähdettyä satamasta merelle.

Egersundin valtasi 150-miehinen maihinnousuosasto vastarintaa kohtaamatta. Stavangerin miehittivät kuljetuskoneista pudotetut saksalaiset laskuvarjojääkärit ja miehityksen täydensivät hieman myöhemmin satamassa maihinnousseet miehitysjokot. Bergenin satamaan oli jo muutamia vuorokausia aikaisemmin saapunut joitakin saksalaisia kauppalaivoja ottamaan polttoainetta, ja näihin laivoihin oli kätketty sekä miehistöä että taistelumateriaalia. Se todettiin maihinnousuyönä, sillä kun saksalainen maihinnousulaivasto tunkeutui taistellen Bergenin satamaan, yhtyivät kaupungin miehitykseen myös kauppalaivoihin piilotetut taisteluvoimat.

Bergenin vuonossa laivaston ja rannikkolinnoitusten välisessä lyhyessä laukausten vaihdossa, missä eräs linnake avasi tulen alle 100 metrin etäisyydeltä, vaurioitui vaikeasti saksalainen risteilijä Königsberg. Seuraavana päivänä englantilaiset lentäjät upottivat sen.

Bergenin kaupungin miehityksen saksalaiset suorittivat muuta vastarintaa kohtaamatta. Trondheimin miehityksen suoritti laivasto-ossto, jossa oli yksi risteilijä ja neljä hävittäjää. Vuonoon tunkeutuessaan saksalaiset saivat vastaansa rannikkolinnakkeiden tulen, mutta linnakkeet vaiennettiin muutamalla laukauksella. Kaupungin miehitys ei kohdannut vastarintaa. Ilmateitse saksalaiset kuljettivat Trondheimiin vielä parituhatta miestä lisäjoukkoja. Näillä voimilla saksalaiset miehittivät alueet Trondheimistä aina Ruotsin rajalle saakka ja siten jakoivat Norjan kahteen osaan.

NARVIKIN TAISTELUT

Narvikin tärkeän malmisataman valloitukseen saksalaiset olivat varanneet vahvat merivoimat sekä parhaita alppijoukkojaan. Yöllä 8-9.4.1940 suoritettavaa maihinnousua varten varattuun laivasto-osastoon kuuluivat saksalaiset taitelulaivat Scharnhorst ja Gneisenau sekä kymmenen hävittäjää. Saavuttuaan vuonon suulle molemmat taistelulaivat jäivät siihen varmistamaan kaikkien kymmenen hävittäjän hyökätessä Narvikin satamaa kohden. Narvikissa olleet norjalaiset taistelulaivat upotettiin torpedoilla ja satama miehitettiin kaikessa rauhassa; siihen osallistui myös aikaisemmin satamaan saapuneesen valaankeittämölaivaan kätketty maihinnousujoukko. Ilmakuljetuksin siirrettiin Narvikiin myös kenraali Dietlin komentamia alppijääkäreitä niin paljon että miehitysjoukkojen vahvuus nousi neljään tuhanteen mieheen.

Tällä välin oli englantilainen laivasto-osasto saapunut Narvikin vuonon suulle, ja pakotettuaan saksalaiset taistelulaivat väistymään englantilaiset tekivät hyökkäyksen Narvikin satamaan. Syntyneessä sitkeässä taistelussa upotettiin kaikki kymmenen saksalaista hävittäjää. Englantilaisten tappiot olivat kolme alusta.

http://www.krigsmyter.nu/km8norgeallierad.pdf

Saksalaisten suorittaessa maihinousunsa sekä englantilaisten hyökätessä Narvikin satamaan oli Narvikin maastossa norjalaisia joukkoja eversti Sandlon johdossa kaikkiaan yksi pataljoona jalkaväkeä, yksi erillinen kiväärikomppania, yksi pioneerikomppania sekä yksi kevyt ilmatorjuntapatteri. Edellämainittujen taistelujen ajan koko tämä norjalaisjoukko oli täysin passiivisena katselijana huolimatta siitä edullisesta tilaisuudesta, mikä sillä olisi ollut englantilaisten hyökkäyksen aikana. Nämä norjalaiset joukot vetäytyivät itää kohti ja menivät lopulta Ruotsin rajan yli, missä ne internoitiin.

Kenraali Dietl jäi joukkoineen Narvikiin, mutta ennen pitkää tuli heidän olonsa siellä hyvin tukalaksi. Huoltoyhteydet olivat hyvin vaikeasti ylläpidettäviä, eritoten sen jälkeen, kun liittoutuneet olivat 15.4. 1940 suorittaneet maihinnousun molemmin puolin Narvikia. Useita viikkoja kestäneiden taistelujen jälkeen liittoutuneet 28.5.1940 valtasivat Narvikin saksalaisten vetäytyessä vuoristoon. Kesäkuun alkupäivinä saksalaiset suuntasivat lisävoimia etelästä Narvikin suuntaan.

7.6.1940 englantilaiset tyhjensivät Narvikin ja vetivät samalla pois kaikki Pohjois-Norjassa olevat joukkonsa. Tähän vaikutti ilmeisesti se, että samanaikaisesti oli ranskalaisten vastarinta länsirintamalla murtunut.

9.6.1940 tehtiin aselepo Norjan ja Saksan välille, ja sen jälkeen saksalaiset joukot miehittivät koko maan.

SAKSALAISTEN MAAOPERAATIOT NORJASSA

Jo samana päivänä, jolloin saksalaiset olivat saaneet Oslon haltuunsa, he suuntasivat panssarijoukkoja ja moottoroitua jalkaväkeä hyökkäykseen Oslosta pohjoiseen sijaitsevan Hamarin suuntaan saadakseen sinne paenneet Norjan kuninkaan ja hallituksen käsiinsä. Tämä yritys ei kutienkaan saksalaisille onnistunut vielä. Sillä hetkellä heillä ei riittänyt voimia sisämaassa suoritettaviin operaatioihin. Operaatiotukialueen luomiseksi saksalaiset ottivat aluksi haltuunsa Oslon vuonon molemmat rannat, idässä aina Ruotsin rajaan saakka. länteen päin tätä tukialuetta laajennettiin valtaamalla Kongsberg, joka sijaitse Oslosta luoteeseen, sekä valtaamalla etelä-Norjan rannikkoalueet Arendalin ja Kristiansandin kautta aina Egersundiin saakka. Huhtikuun neljännen viikon kuluessa koko etelä-Norja aina Stavangeriin saakka oli saksalaisten hallussa. 1.5.1940 mennessä olivat Oslosta länteen suunnatut taisteluvoimat saaneet kosketuksen Bergenissä maihin nousseiden joukkojen kanssa, joten kenraali Falkenhorst saattoi pitää koko Etelä-Norjaa valloitettuna. Maihinnousuhetkestä lukien oli näihin sotatoimiin kulunut vain kolmisen viikkoa.

Saksalaisten laajentaessa tukialuettaan Etelä-Norjassa oli 17.4.1940 Norjan länsirannikolla sijaitsevan Åndalsnesin pikkukaupunkiin noussut maihin muutamia pataljoonia englantilaisia joukkoja, jotka vähitellen laajensivat sillanpääasemaansa kaakkoon johtavan rautatien suunnassa ja yhtyivät Dombåsin rautateiden risteyskohdassa norjalaisiin joukkoihin. Täällä tämä pieni englantilainen voimaryhmä eteni Oslon suunnassa aina Lillehammeriin saakka.

Syntyneissä taisteluissa saksalaiset saivat täällä ensimmäiset englantilaiset vankinsa. Saksalaisten hyökkäys suuntautui nyt Lillehammerin kautta luoteeseen kohti Åndalsnesiä, työntäen edellään norjalaisenglantilaisia joukkoja. Åndalsnes vallattiin 2.5.1940.

Myöskin Namsosin kaupungin luona, joka sijaitsee Trondheimin pohjoispuolella, Liittoutuneet olivat laskeneet maihin joukkoja: englantilaisia, ranskalaisia ja puolalaisia. Maihinnousujoukkoja oli kuitenkin vähän, vain muutamia pataljoonia, eikä niillä ollut käytössään tykistöä eikä panssarijoukkoja, joten mitään ratkaisevaa merkitystä ei niillä voinut olla.

Sitkeimmät taistelut sisä-Norjassa käytiin Oslon- Trondheimin tieyhteyksistä, sillä tällä suunnalla toimi norjalaisten päävoimat. Saksalaisten sekä lukumääräinen että materiaalinen ylivoima oli kuitenkin niin suuri, ettei norjalaisilla ollut mitään mahdollisuuksia saavuttaa yliotetta vihollisestaan. Norjalaisten taistelumateriaali kului pian loppuun, eivätkä liittoutuneet kyenneet riittävän ajoissa järjestämään heille apua.

Vihollistaan kuitenkin sitkeästi viivyttäen norjalaiset vetäytyivät hitaasti pohjoista kohti. Kun englantilaiset 7.6.1940 vetivät joukkonsa pois Norjasta, seurasivat heitä Norjan kuningas ja kruununprinssi sekä osa Norjan armeijaa.

9.6.1940 Norjan armeijan ylipäällikkö,  kenraali Ruge teki hallituksensa käskystä antautumisehdotuksen. Maata ei voitu enää pelastaa, ja sodan pitkittäminen olisi vain lisännyt niitä vaikeuksia, joita kansa oli jo kärsinyt. Antautumissopimus allekirjoitettiin 10.6.1940. Viimeisessä joukoilleen antamassaan päiväkäskyssä kenraali Ruge mainitsee muun muassa. Vapaustaistelumme ensimmäinen jakso on päättynyt. Autioitetulla maalla on edessään synkkä tulevaisuus. Sota jatkuu kuitenkin muilla rintamilla, ja myös norjalaisia on siellä mukana. Päivä on tuleva, jolloin te jälleen voitte pitää päänne pystyssä.

Ne olivat todella enteellisiä sanoja.

ERÄITÄ NORJAN TAISTELUN STRATEGISIA JA TAKTILLISIA PIIRTEITÄ

– liittoutuneet olivat siis päättäneet vasta 9.4.1940 siis sotaretken jo alettua, antaa aktiivia apua Norjalle ja vasta huhtikuun puolivälissä ensimmäsiet liitoutuneitten joukot ehtivät suorittaa maihinnousun. Norjalle annettu apu oli kuitenkin liian vähäinen ja tuli liian myöhään, jotta se olisi voinut ratkaisevasti vaikuttaa taistelun kulkuun—Saksalaiset pääsivät yllättämään Englannin. Varmin tuki tälle olettamukselle oli se, että Englannin laivasto ei ajoissa saanut tietää asiasta. Vain Norjan rannikkoa partioivat yksinäiset sukellusveneet tai pienemmät laivasto-osastot saattoivat oma-aloitteisesti käydä ahdistamaan saksalaisia , tosin hyvällä menestyksellä.

NORJA MIEHITETTYNÄ

Kuten kenraali Ruge oli päiväkäskyssään 9.6.1940 joukoilleen ennustanut, oli Norjan kansa menossa vaikeita aikoja kohti. Ilmeistä on, että kenraali Falkenhorst, joka johti sotaretkeä Norjaan, oli suunnitellut yhteistoimintaa antautuneen Norjan kuninkaan ja hänen hallituksensa kanssa. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä jo maihinousupäivänä yllätti Vidkun Quisling muodostamalla oman hallituksensa, jossa hän itse oli pääministerinä. Mutta olot Norjassa eivät olleet vielä vakiintuneet, ja kun saksalaiset toivoivat yhteistoimintaa Norjan laillisen hallituksen kanssa, oli Quislingin toistaiseksi väistyttävä. Tilanne tässä suhteessa muuttui kuitenkin jo kesäkuun alkupuolella, kun kuningas ja hallitus pakenivat Englantiin ja julistivat Norjan jatkavan taistelua.

Terboven nimitettiin valtakunnan komissaariksi Norjaan jo huhtikuun 20. päivänä ja 25.9.1940 hän julkaisi käskykirjeen, millä mm Norjan kuningas ja hallitus ilmoitettiin erotetuiksi, kaikki viralliset puolueet lakkautettiin ja ministeristöjen johtoon asetettiin komissaarit.  Samalla sai Quislingin johtama Nasjonal Samling johtoaseman Norjassa.

Tästä syyskuun 25. päivästä alkaen katsotaan vastarintaliikkeen Norjassa alkaneen. Se kohdistui sekä Quislingin puoluetta että valloittajia vastaan ja sai ajan mittaan yhä laajenevaa kannatusta kaikista kansankerroksista. Vastarinta oli aluksi melkein yksinomaan passiivista, mutta kun uuden hallituksen ja saksalaisten vastatoimenpiteet kiristyivät, sai vastarintaliike yhä rajumpia muotoja, kunnes täällä oli samanlaista aseisiin ja räjähdysaineisiin turvautuvaa sabotaasitoimintaa kuin Tanskassakin. Jo vuoden 1942 alussa oli arviolta 10 000 norjalaista suljettu keskitysleireihin ja suurin osa heistä kuljetettu Saksaan. Myös jo tässä vaiheessa tapahtui useita vastarintaliikkeen miesten teloituksia. Sen sijaan, että näillä rankaisutoimenpiteillä olisi saatu maa rauhoittumaan, ne vain kiristivät tilannetta ja aiheuttivat yhä useampia sabotaasitekoja. Norja oli nyt kaksinkertaisesti miehitetty. Toisaalta sitä miehitti lähes 400 000 mieheen nouseva saksalainen 21. armeija, toisaalta se oli saksalaisen poliisin Gestapon miehittämä.

Helmikuussa 1941 tapahtui miehitetyn Norjan elämässä jälleen uusi vaihe, joka vahvisti Nasjonal Samlingin asemaa. Silloin nimitettiin Quisling toistamiseen pääministeriksi. Käytännössä jäi valta nytkin vielä Terbovenin käsiin, vaikkakin hän jäi virallisesti Norjaan vain valvomaan Saksan etuja. Quislingin hallituksen ja norjalaisten välinen taistelu sai tästä lähtien yhä uusia muotoja. Yrittäessään uudistaa koululaitosta hän sai vastaansa opettajiston valtavan vastalauseen, ja tästä vuorostaan seurasi vangitsemisia, ja se taas aiheutti sen, että yhä uudet kansalaisryhmät sanoutuivat täydellisesti irti kaikesta yhteistoiminnasta Nasjonal Samlingin kanssa.

Keväästä 1944 alkaen vastarintaliike sai yhä julkisempia ilmenemismuotoja; sen miehistö organisoitiin ja aseistettiin, se sai materiaalia Englannista ilmateitse ja samaa tietä kouluttajia ja johtajia. Norjan vapautuessa oli vastarintaliikkeen miesvahvuus jo 40 000.

TAPAHTUMAT POHJOIS-NORJASSA SYKSYLLÄ 1945

Sen jälkeen kun Suomen ja Venäjän välinen aselepo oli solmittu ja suomalaiset joukot tähän sopimukseen nojautuen olivat aloittaneet hyökkäyksensä (1.10.1944) Lapissa olevia saksalaisjoukkoja vastaan, muuttui heti tilanne myös Pohjois-Norjassa, sillä Jäämeren rintamalla ollut 20. saksalainen armeija, jonka komentajana tässä vaiheessa toimi kenraalieversti Rendulie, oli lähtenyt peräytymään Norjaa kohti toisaalta suomalaisten hyökkäyksen painostamana, toisaalta kenraali Meretskovin komentaman venäläisen armeijan painostamana. Lokakuun 25. päivänä 1944 oli rintama pohjoisessa jo siirtynyt Kirkenesin korkeudelle. Tähän maastoon rintama jäykistyi aina Saksan lopulliseen antautumiseen 9.5.1945 saakka, jolloin , myös Rendulien 20. armeija laski aseensa. Samalla kertaa antautui Etelä-Norjassa kenraalieversti Böhmen komentama 21. saksalainen armeija. Tässä loppuvaiheessa oli saksalaisia joukkoja Norjassa yli 200.000 miestä.

NORJA VAPAUTUU

Toukokuun 8. pävänä saapui Norjaan Liittoutuneitten sotilaskomissio, joka allekirjoitti Lillehammerissa saksalaisten kanssa tehdyn antautumisopimuksen. Paria päivää myöhemmin saapui Norjaan sekä meri- että ilmateitse norjalaisia ja liittoutuneitten voimia ja vähitellen tapahtui maassa siirtyminen rauhanajan oloihin.

Norjan kruununprinssi saapui maahansa 13.5. 1945 ja vihdoin 5.7. 1945 myös Norjan kuningas täsmälleen viiden vuoden kuluttua siitä hetkestä, jolloin hänen oli ollut pakko lähteä maastaan. ”

 

Norwegian in World War II

http://introengelsk.cappelen.no/c35009/artikkel/vis.html?tid=35431

22.5.2008 0:13 Muistiin Norjan kohtalosta Toisen  Maailmansodan päivinä. L Bright

Leabright's Blog

Just another WordPress.com weblog

WordPress.com

WordPress.com is the best place for your personal blog or business site.

%d bloggers like this: