Huhtala Pauli ( 1948) . Toinen rintama muodostetaan Afrikkaan:
Liitoutuneiten maihinnkusu. Maihinnousun seuraamukset ranskassa. taistelu Tunisiasta
LIITTOUTUNEITTEN MAIHINNOUSU
Vuonna 1942, marraskuun 8. päivänä eli tarkalleen kolme vuorokautta sen jälkeen kun Montgomery oli El Alamein sitkeissä taisteluissa päässyt läpimurtoon, yhtyneet englantilaiset ja amerikkalaiset joukot suorittivat maihinnousun osin Ranskan Marokon luoteisrannikolla, osin Algeriassa, Oranin, Algerin ja Bonen kaupungin satamissa.
Tällä maihinnousuoperaatiolla ja tähän maihinnousuun liittyvällä kenraali Montgomeryn hyökkäyksellä El Alameinista länteen luotiin edellytykset venäläisten vaatiman ”toisen rintaman” luomiseksi Pohjois-Afrikkaan. Toisen rintaman paikan valinnassa oli ollut kaksi strategisesti painavaa näkökohtaa, nimittäin ensiksi se, että kun Pohjois-Afrikka olisi puhdistettu akselin joukoista, voitaisiin Välimerta käyttää Kauko-Idän yhteyksien ylläpitoon. Tämä yhteyksien nopeuttaminen oli erittäin tärkeä juuri tässä vaiheessa, jolloin liittoutuneet valmistautuivat Kauko-Idässä offensiiviin. Toinen paikan valintaan ratkaisevasti vaikuttava tekijä oli se, että Pohjois-Afrikkaa tukialueena käyttäen voitaisiin helpommin pureutua ”Euroopan linnoituksen” arimpaan kohtaan, jona yleisesti pidettiin Italiaa. Pian saatiinkin nähdä, että tässä suhteessa oli sisäänmurtokohta valittu oikein.
Englantilais-amerikkalaisten joukkojen maihinnousun järjestely oli ennen kaikkea tonnistokysymys. Maihinnousuun varatut joukot oli kuljetettava Yhdysvalloista ja Englannista Afrikan rannikolle, ja kuljetusmatkaa kertyi Yhdysvalloista Casablancaan n. 6400 km sekä Englannista Algeriaan n. 3000 km. Kun ottaa huomioon, että ylikuljetettavien joukkojen taisteluvahvuus oli 100 000 miestä, joukkojen tarvitsemat taisteluvälineet raskaimpiin panssareihin ja tykkeihin saakka oli samanaikaisesti vietävä maihinnousualueelle ja lisäksi kaikki joukkojen kuljetuksen aikana ja välittömästi sen jälkeen tarvitsemat elintarvikkeet oli vietävä mukana, saattaa käsittää, kuinka tavattoman paljon tonnistoa tämän tehtävän suoritukseen tarvittiin.
Maihinnousujoukkojen ylipäällikkönä toimi amerikkalainen kenraaliluutnantti Eisenhower, maihinnousua johti kenraalimajuri Patton ja liitoutuneitten meritaisteluvoimien ylipäällikkönä toimi englantilainen amiraali, Sir Andrew Cunningham. Ranskalaisten puolustusjoukkojen ylipäällikkönä toimi Vichyn Ranskasta vähän ennen perille saapunut amiraali Darlan, joka kuitenkin heti antautui vihollisen (= amerikkalaisten) käytettäväksi ja nimitettiin Ranskan Luoteis-Afrikan ylikomissaariksi. Toinen ranskalainen kenraali, saksalaisten sotavankeudesta paennut kenraali Giraud, nimitettiin amerikkalaisten toimesta Ranskan Pohjois-Afrikan joukkojen ylipäälliköksi.
Maihinnousulaivastoon kuului 350 sotalaivaa ja yli 500 kuljetusalusta. Maihinnousuosastoja oli kolme. Yksi niistä, suoraan Yhdysvalloista kuljetettu, nousi maihin Luoteis-Afrikassa Casablancan ja Rabatin luona, yksi amerikkalaisia joukkoja käsittävä ryhmä kuljetettiin Englannista Oraniin, ja yksi amerikkalais-englantilaisia joukkoja käsittävä ryhmä kuljetettiin Englannista Algeriin ja Boneen. Tämän lisäksi tuotiin ilmateitse englantilaisia joukkoja, jotka laskettiin miehitetyille lentokentille.
Maihinnousutaistelut olivat vähäpätöisten kahakkain luonteisia huolimatta siitä, että Vichyn hallitus oli antanut käskyn maihinnousun torjumisesta. Se, että taistelut jäivät kovin vähäisiksi, on ilmeisesti Darlaninn ja Giraudin vaikutuksesta johtuvaa, sillä nämähän asettuivat heti amerikkalaisten käyttöön. Casablancan luona asettui ranskalainen laivaosasto vastarintaan; siitä taisteli sitkeästi varsinkin taistelulaiva ”Jean Bart”, mutta vastarinta nujerrettiin pian. Vähäinen kahakka syntyi myös Rabatissa ja Oranissa.
Kaikki marokkolaiset ja algerialaiset satamat ja lentokentät olivat jo 10.11. 1942 amerikkalaisten joukkojen hallussa.
MAIHINNOUSUN SEURAAMUKSET RANSKASSA
Uutisten maihinnoususta levitessä akselivallat ryhtyivät kiireisiin vastatoimenpiteisiin, joilla pyrittiin häiritsemään liittoutuneitten toimintaa. Niinpä suunnattiin voimakkaita sukellusvenelaivueita hyökkäykseen maihinnousulaivastojen kimppuun läntisellä Välimerellä. Samoin kävivät saksalaiset ja italialaiset lentojoukot kootuin voimin hyökkäykseen liittoutuneita vastaan. Näillä toimenpiteillä ei ollut kuitenkaan suurempaa merkitystä, sillä varsinainen maihinnousu oli jo tapahtunut tosiasia.
Tärkeämpi toimenpide oli Ranskan Tunisian miehitys, jonka saksalaiset ilmavoimat sotamarsalkka Kesselringin johdolla suorittivat. Ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat Tunisiaan jo 9.11. 1942 ja sitä seuraavina päivinä vahvistettiin näitä joukkoja kaikilla irrotettavissa olevilla voimilla.
Marraskuun 11. päivänä 1942 tapahtui myöskin Vichyn hallituksen johdossa olevan Ranskan miehitys. Sen suorittivat sotamarsalkka von Runstedtin johdossa olevat armeijaryhmä Westin panssarijoukot sekä Rivieran suunnassa myös italialaiset joukot.
Akselivallat valmistautuivat torjumaan lähinnä Etelä-Ranskaan odotettua maihinnousua, ja siinä mielessä ryhdyttiin Ranskan Välimeren rannikolla tavattomalla kiireellä varustamaan puolustuskuntoon.
TAISTELU TUNISIASTA
Välittömästi sen jälkeen kun akselivallat olivat saaneet tiedon liittoutuneitten maihinnoususta, tehtiin päätös Tunisian haltuunotosta. Jo 9.11. 1942 ensimmäiset ilma- ja meriteitse kuljetetut saksalaiset joukot saapuivat Tunisiaan ja onnistuivat yllättäen saamaan heti Tunisin ja Bisertan kaupungit haltuunsa. Sotamarsalkka Kesselringin toimiessa Tunisian miehityksen ylipäällikkönä siirrettiin Sisilian satamista ja lentokentiltä jatkuvasti joukkoja ja taistelumateriaalia Tunisiaan, ja nämä joukot parin ensimmäisen miehityspäivän aikana onnistuivat leventämään miehitystilaansa sekä länteen että etelään. Tunisian taistelujen alkuaiheessa oli saksalaisilla Tunisian ilmaherruus, ja siitä johtui, että saksalaiset joukot kykenivät mitä edullisimmissa olosuhteissa lujittamaan otettaan.
Algeriin maihinnousseista englantilaisista joukoista muodostettiin heti maihinnousun jälkeen I. englantilainen armeija, jonka komentajaksi nimitettiin kenraali Anderson. Marraskuun 11.1942 päivänä tämä armeija alkoi hyökkäyksensä lännestä käsin Tunisian pohjoisia alueita vastaan, mutta alkaneen sadekauden johdosta tämä hyökkäys kuivui kokoon.
Helmikuuhun mennessä oli Tunisiaan tuotu saksalaisia ja italialaisia lisävoimia, ja Tunisian puolustuksen johto oli siirtynyt kenraali von Arnimille. Helmikuun alkupäivinä kenraali von Arnimin joukot alkoivat vastaiskun länttä kohti ja onnistuivat varsinkin maan eteläosassa laajentamaan aluettaan, mutta ratkaisutaisteluun pääsemättä. Samanaikaisesti sotamarsalkka Rommelin armeijan jäljelle jääneet joukot olivat siirtyneet kaakosta päin Tunisian alueelle miehittäen ja varustaen Gabesin kaupungin lounaispuolella ns. Mareth-linjan. Ennen pitkää Montgomeryn 8. armeija oli saavuttanut taistelukosketuksen saksalaisiin Mareth-linjalla.
Helmikuun aikana 1943 ryhmitettiin liitoutuneitten joukot keskitettyä hyökkäystä varten. Kenraali Eisenhoverin johdossa oli nyt seuraavat joukot.
Etelässä Mareth-linjan edessä oli kenraali Montgomeryn komentama 8. englantilainen armeija.
Pohjoisessa, Bonen itäpuolisessa maastossa, oli kenraali Andersonin komentama 1. englantilainen armeija.
Lounaispuolelle oli keskitetty kenraali Leclercin komentamat ranskalaiset joukot.
Lännessä, Tebessan eteläpuolisessa maastossa, oli keskitettynä 5. amerikkalainen armeija.
20.3. 1942 liittoutuneet olivat valmiina aloittamaan offensiivinsa. Ensimmäisenä lähti hyökkäykseen 8. armeija Mareth-linjaa vastaan, mutta sitkeä puolustus heitti englantilaiset useita kertoja takaisin. Vasta kun Montgopmery suuntasi osia voimistaan vasemmalta saartaen mareth-linjan sivustaan, oli saksalaisten pakko tyhjentää Mareth-linja ja vetäytyä pohjoiseen. Tämän hyökkäysvaiheen alussa liittoutuneitten lentovoimat olivat vallanneet ilmaherruuden taistelukentällä, ja se pysyikin heidän hallussaan taistelun loppuun saakka.
Kun 8. armeijan pohjoiseen etenevä hyökkäys oli saavuttanut ns. Envidavillen asemat Soussen maastossa, alkoi 1. englantilaisen armeijan hyökkäys Bisertaa ja Tunisin kaupunkia kohti. Samanaikaisesti liittoutuneitten lentojoukot hyökkäsivät rajusti saksalaisten ja italialaisten lentokenttiä vastaan Sisiliassa ja Italiassa sekä kokonaan katkaisivat Tunisian yhteydet Italiaan. Tällä tavoin vaikeutettiin saksalaisten joukkojen evakuointia ja loppuvaiheessa se kokonaan estettiinkin.
Saksalaiosten sillanpääasema pieneni päivä päivältä, kunnes lopputaistelut 3.5. 1943 alkoivat. Saksalaisten asemat eivät kestäneet liittoutuneitten joukkojen painetta, ja niin Tunis ja Biserta vihdoin 7.55. 1943 antautuivat.
Tunisian taistelut kestivät alusta lukien kaikkiaan kuusi kuukautta; ja vaikkakin saksalaisten menetykset olivat näiden taistelujen aikana tavattoman raskaista, katsottiin taistelujen lopputuloksen akselivaltojen kannalta sittenkin olleen tuloksellisen: Saksa ja Italia olivat saaneet kuuden kuukauden ajan varustaa rannikkoalueitaan taistelukuntoon, ja liittoutuneitten maihinnousua oli joka tapauksessa siirretty vastaavasti eteenpäin.
LÄHDE: Pauli Huhtala (1948) Toinen Maailmansota. Sivut 253-258. Toinen rintama muodostetaan Afrikkaan. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1948.
Muistiin 7.3. 2016
Leabright's Blog 