Aamulehti :
Senaatti suunnitteli punavankien vaihtamista lannoitteisiin toukokuussa 1918 – Tammisaaren leirissä kuoli kolmessa kuukaudessa nälkään ja tauteihin yli 3000 ihmistä
Kansallisarkisto
Vartijoita ja punavankeja Tammisaaren vankileirillä kesäkuussa 1918.
Touko–kesäkuun vaihteessa 1918 Suomen halki mateli epätavallisen pitkiä junia. Härkävaunut olivat täynnä hätääntyneitä ja silti toiveikkaita ihmisiä, jotka eivät tienneet, mihin heitä kuljetettiin.
Junia tuli kohti etelää Toijalasta, Karkusta, Haminasta, Raahesta, kaikkialta.
Kokkolasta lähti matkaan 25 vaunun kuljetus. Mukana oli 804 punavankia.
“Kun Kokkolasta lähdettiin, oli huhu, että koska sota oli loppunut, talonpojat tahtovat vapauttaa meidät, että saavat työväkeä. Tämän tiedettiin tapahtuvan joko Kauhavan tai Lapuan asemalla”, on kansankoulun opettaja Vilho Korhonen muistellut.
Kammottava junamatka
Ei pysähtynyt juna Lapualla, ei Kauhavalla. Vuorokauden kuluttua juna puuskutti Tammisaaren asemalle. Moni vanki oli kuollut kammottavalla matkalla.
Lue lisää: Sovinto jää haaveeksi – puhunko siis jatkossakin lahtareista ja luokkasodasta?
Vangit saivat junamatkan kuluessa tuta, miten valkoinen Suomi heihin suhtautui. Tuolloin 18-vuotias Lauri Filemon Salmi on kuvannut Haminasta tulleen junan oloja.
“Meitä sullottiin noin kuusikymmentä vankia yhteen vaunuun, minkä jälkeen se suljettiin lukolla. Juna seisoi ratapihalla ainakin kolme tuntia ennen kuin se lähti liikkeelle. Usealla vangilla oli ripuli. Ja koska vaunusta ei päässyt ulos, oli jokaisen tehtävä tarpeensa vaunuun. Jokainen voi arvella, minkälaisessa kunnossa vaunu oli kun viimein pääsimme perille Tammisaaren lähellä sijaitsevalla Dragsvikin pysäkille.”
Vielä matkan aikana oli huhuttu, että vangit kuljetettaisiin jollekin Pohjanlahden saarelle, missä he eläisivät kalastamalla.
Saaren sijasta heidät ohjattiin piikkilankojen sisälle likaiseen kasarmiin syömään pilaantuneita sillejä. Yhteensä Dragsvikiin saapui 10 000 vankia. Alkoi Suomen historian surullisin ja häpeällisen kesä.
Matti Kuusela
Isä ja poika Ruovedeltä saivat nimensä muistomerkkiin.
Syyskuuhun mennessä leirillä oli kuollut nälkään ja tauteihin yli 3 000 suomen kansalaista.
Vaihto lannoitteisiin?
Valkoisen Suomen suhtautumisesta kansalaisiinsa antaa jonkinlaisen kuvan Suomen senaatissa 27. toukokuuta 1918 käyty keskustelu.
Senaatissa pohdittiin vakavasti, voitaisiinko vähintään kolmen vuoden pakkotyöhön tuomitut vangit lähettää ulkomaille.
Entinen senaattori, vanhasuomalainen A.O.Kairamo ehdotti, että elintarvikepulan takia 2 000–3 000 vankia vaihdettaisiin kalisuolaan, jota tarvittiin happamien peltojen lannoitukseen.
Maalaisliiton edustaja I.F.Lantto vastasi ehdotukseen:
“Minä en kuitenkaan soisi, että noita kansalaisia, niin kurjia kuin he ovatkin, kuitenkaan vaihdettaisiin kalilannoitukseen.”
Vielä kesällä Tammisaaren vankileirissä huhuttiin, että vankeja lähettäisiin Saksaan.
Monien mielestä ajatus ei ollut hullumpi: yhteensä 2 377 vankia oli valmis lähtemään kurjuuden keskeltä isänmaastaan Saksaan.
Soppa vadeista
Maailmantilanne kuitenkin muuttui ja vangit jäivät Suomeen syömään happamista lipeäkaloista tehtyä soppaa peltivadeista.
Näin nöyryyttävää ruokailua kuvaa Lauri Roine:
“Eikä ollut lusikoita ja siinä oli probleema, että millä tavalla syödä. Ei auttanut muuta kuin yksi kerrallaan painoi päänsä sinne niin kuin porsaat ja imi sen sopan vuorotellen: Kaverit olivat niin toverillisia, että ne jonottivat vuoroansa ja sillä tavalla koettiin jakaa. Mutta se soppa oli kyllä niin pahaa, että toiset oksenteli sen pois.”
Vidar Lindqvistin kuvakokoelmat
Punavankeja Tammisaaren rautatieasemalla.
Tämänkin jutun päälähteenä ollut Sture Lindholmin erinomaisen ansiokas teos Vankileirihelvetti Dragsvik – Tammisaaren joukkokuolema 1918 todistaa, että Tammisaaresta ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä helvettiä.
Jo 23 toukokuuta Dragsvikiin pyydettiin lähettämään 13 650 kiloa leipää, 4 550 kiloa voita, 18 200 kiloa silakkaa tai silliä, 13 650 kiloa lihaa, 4550 kiloa rasvaa, 27 300 kiloa kaalia.
Ikävä kyllä kyse oli vain tilauksesta: loppujen lopuksi vangit söivät jopa täitä ja jätteitä pysyäkseen hengissä.
“Kun eläimiä teurastettiin ja niiden suolia heitettiin suureen ojaan, johon vangit tekivät tarpeitaan, onkivat nälkäiset niitä ja vähän pudistettuaan keittivät syödäkseen.”
Yksi suurimmista virheistä oli kieltää ruokapakettien lähettäminen kotoa vangeille. Paketit olisivat pelastaneet satoja, ehkä tuhansia elämiä.
Miksi paikalliset asukkaat eivät puuttuneet joukkosurmaan? Eivätkö he tienneet, mitä leirillä tapahtui?
Taiteilijan huoli
Tiesivät. Tämä käy ilmi esimerkiksi taidemaalari Helene Schjerfbeckin heinäkuussa 1918 kirjoittamasta kirjeestä.
Hän on huolestunut keskistysleirin takia, mutta ei vankien puolesta, vaan omastaan.
“Saavuin eilen, enkä tiedä, saanko huonetta (täällä on tänä kuukautena 13 000 vankia ja heidän tuomarinsa) mutta toivon tänään saavani vastauksen rouvalta, jonka luona mielelläni asuisin… siellä on lähes Velasquesin puutarhanäkymä.. Näen, että tulen maalaamaan runkoja – sellaisia ihania vanhoja runkoja täällä on.”
Hyvin kävi. Pari päivää myöhemmin taiteilija saattoi raportoida:
“Ja nyt minulla on kaikki mitä olen kaivannut, kaksi tuntia olen asunut suuressa huoneessa johon oma sisäänkäynti ja kauniit puut ovat portin ulkopuolella, ovat vanhoja, vähän latvasta sahattuja ja pitkin runkoa suuria lehtitupsuja.”
Kesä 1918
Keskitysleiri?
Sture Lindholm pohtii kirjassa Vankileirihelvetti Dragsvik, onko oikein käyttää käsitettä keskitysleiri.
Hänen mielestään sille on perusteet, koska Dragsvikiin koottiin keskitetysti yli 10 000 hallituksen vihollista odottamaan, että heidän mahdollinen osallisuutensa punaisten kapinaan selvitettäisiin.
Itse asiassa jopa Sotavankilaitoksen johtaja majuri Juvelius käytti termiä keskitysleiri kesällä 1918.
Keskitysleiri oli kahden kilometrin päässä lehtitupsuista. Siellä lehtitupsuista olisi iloittu vielä enemmän, mutta ei esteettisessä katsannossa – kaikki vihreä oli syöty niin maasta kuin puusta jo alkukesällä.
Heinäkuussa Tammisaaren leirissä kuoli keskimäärin 30 ihmistä päivässä.
Sadan vuoden kuluttua
Sata vuotta on kulunut. Ajelen pyörällä Tammisaaren idyllisestä satamasta Dragsvikin varuskunta-alueelle ja etsin sotavankien hautamuistomerkkiä.
Helppoa se ei ole. Lopulta vähäinen kyltti kertoo, että vasemmalla on “nähtävyys.”
Siellä se on, hyvin piilossa, muistomerkki ja sen ympärillä muuri täynnä pronssiin hakattuja nimiä.
Tammisaaren vankileirillä kuolleet. Vasta kun alkaa tavata niitä, tajuaa millaisesta katastrofista on kysymys. Nimiä riittää ja riittää, ja surullisen monen syntymäaika alkaa ykkösellä ja yhdeksiköllä.
Työväen arkisto
Kirje vanhemmille. 16-vuotias Kalle Johannes Lindroos kuoli Dragsvikissa 6 elokuuta.
Ihanaa sunnuntaita
Mandi Niironeen ei ollut taiteilija vaan nuori sotavanki, mutta näin kauniisti hän maalaa yhden elämän päättymisen:
“Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lintuset lauloivat. Oli niin ihmeen ihana sunnuntaiaamu. Kaikki vielä nukkuivat. Mutta läheisellä leirialueella näin erään miehen. Hän näytti olevan hyvin kookas mies, parhaassa iässä.
Siellä hän lepäsi puoliksi istuen, puoliksi maaten, liikutellen hiljaa käsiään ja suutaan aukoen. Hänen kasvonsa olivat aivan punaiset. Varmaan hänellä oli kova kuume. Kuinka mielelläni olisin vienyt hänelle vettä. Kenties hän olisi virkistynyt, kenties hän olisi jäänyt elämään. Mutta ketään ei tullut. Kädet eivät enää liikkuneet. Ainoastaan suu näytti lausuvan joitain sanoja. Sitten kaikki hiljeni. Kärsimykset olivat päättyneet. Ainoastaan aurinko hyväili lämmittäen hiljaa viileneviä kasvoja, ja vieno tuulen henki leyhytteli vaaleata paksua tukkaa.
Poistuin ikkunasta ja olisin tahtonut itkeä.”
Leabright's Blog 