KAARELA, Pekka. Suomen Historia

TIETOJENKIRJA V osa (1945) WSOY

Sivuilla 330- 175 Suomen historia

22. Suomesta tehdään valtio.

Miksi Suomelle suotiin sisäinen itsenäisyys, autonomia?

Suomen ja Venäjän valtioyhteys on keisari Aleksanteri I mielestä itsestään selvästi kansallemme vain edullista. Hän tekee hjuhlallisen hallitsijanvakuutuksen, jossa hän lupaa pitää voimassa maan perustuslait, uskonnon ja kaikki muut oikeudet, joita kukin sääty ja maan asukkaat olivat nauttineet Ruotsin vallan aikana. Säädyt puolestaan vannovat uskollisuudenvalan keisari Aleksanteri I:lle. Täten Suomen ja Venäjän ytheys perustuu ikäänkuin sopimukseen. 25.3. 1809 keisari sanoo: Minun tarkoituksen on ollut antaa tälle kansalle valtiollinen olemus, jotta se ei tuntisi itseänsä Venäjän valloittamaksi, vaan omien ilmeisten etujensa siihen liittämäksi.”

Omat rajat, tulliraja, oma sotaväki, postilaitos, oma raha, Suomen alamaisuus erotettu Venäjän alamaisuudesta. Ei omaa ulkopolitiikkaa eikä kauppapoliittista edustusta. Kauppalaivoissa Venäjän lip­pu. Keisari oli Suomen Suuriruhtinas: Hänellä oli veto oikeus, mutta ei perustuslain säätöoikeutta. Asetuksien säätöoikeus hänellä kutienkin oli. Kenraalikuvernööri (venäläinen) oli hallitsijan edustajana Suomessa ja se­naatin pj. Suomalainen ministerivaltiosihteeri (Speranski) toimi Pietarissa.

Suomen uudet virastot.

Suomea varten oli luotava oma hallitus eli neuvosto. Lakimies Mathias Calonius (1737-1817) laati siitä suunnitelman ja säädyt hyväksyivät sen. Tätä hallitusta ruvettiin nimittämään senaatiksi vuonna 1816. Senaatin talousosasto valmisti tulo- ja menoarviot. Senaatin oikeusosasto oli maan korkein oikeus. Senaattorit olivat hallitsijan luottamusmiehiä. Ylin lainvalvoja ja syyttäjäviranomainen oli prokuraattori. Perustettiin keskusvirastoja, joita oli nyt jo 30 (lääkintähallitus, postihallitus, tullihallitus, yleisten rakennusten hallitus, maanmitaushallitus, metsähallits jne entiten lisäksi ) Äänestyksellä ratkaistiin asiat. Virastot sijoitettiin vuonna 1812 Helsinkiin. Ruotsin vallan perintönä jäi edelleen olemaan alempi paikallishallinto ja oikeudenhoito. Maaherranimitys vaihdettiin kuvernööriksi ja läänilukua lisättiin. Viipuri sai hovioikeuden Laamanninoikeudet lakkautettiin . Kaikki virat oli annettava vain Suomen alamaisille.

Valtiontalous ja sotalaitos.

Kaikki maasta kootut verot oli käytettävä yksin Suomen hyväksi. Ruotuväki hajoitettiin 1867 lopul­lisesti. Uusi asevelvollisuuslaki hyväksyttiin 1878. Rauhanajan armeijassa sai olla 5600 miestä. Tämäkin sota­väki hajoitettiin sortovuosina ja korvaukseksi piti suomalaisten maksaa venääisille 10-20 miljoonaa kultamarkkaa. Krimin sota (1853-56) koetteli Suomea ja toi tuhoa useille satamakaupungeille. Suo­messa oli kuitenkin pitkäaikainen rauha (=ulkovallan asioihin puuttumattomuuden tila) ja suoma­laisten aineellinen ja henkinen sivistys alkoi elpyä. (Kirjan kuva: Suomen kaartin I komppania vuonna 1892).

Rajansiirrot pohjoisessa.

Tornion ja Muonionjoki Suomen ja Ruotsin rajaksi vuoden 1809 Haminan rauhas­sa. Suomen rajaksi Norjaa vastaan määrättiin Tenojoki-Paatsjoki. Täyssinän rajan rajalinjaa sallittiin idem­mäksi 1833 Iivaara-Inarin itäpuolelle.

Vanhan Suomen liittäminen Suomen yhteyteen.

(Vanha Suomi eli vv. 1721 ja 1743 Rajajokea myöten menetetyt alueet. Vuonna 1811 tämä Viipurin kuvernementti liitettiin muun Suomen yhteyteen kreivi Kustaa Mauri Armfeltin ( 1757-1814) ansiosta). Keisari Aleksanteri II aikana talonpojat saivat oikeuden lunastaa omia maatilo­jaan itselleen takaisin…

Nimittäin kolmasosa väestöstä asui 1800-luvun alussa lahjoitusmailla, ts. läänityslaitos oli vielä käytännössä. Talonpojat olivat muuttumaisillaan idän maaorjien asemaan. Epävarmat oikeusolot ja muu sorto olivat pakottaneet talonpojan jättämään viljelyksensä ja rakennuksensa rappiolle. Kovaosaiset kohtalot lisäsivät lohdun etimistä oluthumalasta. Tilanne paheni, kun 1826 julistettiin lahjoistumaatalonpojat ikivanhan omistusoikeuden omiin tiloihinsa menettäneiksi , mitkä teki heidän asemansa oikeudellisesti entistä surkeammaksi.

Vasta Aleksanteri II:n aikana tehtiin valtiopäivillä (1867) päätös, että talonpojat saivat oikeuden lunastaa omat tilansa takaisin.

23. Suomalaiset heräävät kansalliseen itsetuntoon.

Uusi valtiollinen tilanne avasi monelle toimeentulo- ja ylenemismahdollisuuksia ei vain kotimaassa, vaan myös Venäjällä, jossa suomalaisia on toiminut korkeissa sotilas-, hovi- ja diplomaattisissa tehtävissä, jopa ministereinäkin. Sulautuminen slaavilaisuuteen näytti sivistyneistössä jo ilmeiseltä, mutta sitten alkoi herätä kansallinen itsetunto ei vain suomalaisessa mutta myös venäläisessä.

Ensimmäinen kansallinen herääminen (1818- 22)

jaakko Juteinin (1781-1855) ” Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa” (1810) toimi epävirallisena kansallislauluna ennen Runebergia.

Eräs tulisieluinen kansallisen herätyksen johtomies oli A.I. Arvidsson (1791- 1858): ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, meidän täy­tyy siis olla suomalaisia”. Suomen kielen välttämättömyys Suomen valtiollisen itsenäisyyden tukena oli hänen aatteensa. Hänet karkoitettiin ainiaaksi yliopistosta, joten hänen oli etsittävä toimeentu­lonsa Ruotsista.

Uudistusten kammo valtasi keisariAleksanterinkin ja seuraava keisari Nikolai I (1825- 55) tuli taantumuksellisen vanhoillisuuden tukipylvääksi koko Euroopassa.

Kalevalan ja Runebergin runouden merkitys

Kalevala syntyi näkymättömstä kielimateriaalista aineeksi: ( Vajanto muuttui olennoksi. Olento muuttui tulen­noksi ja siitä tuli lopulta nimentö ja keinontoja ei ollut monta).

Äänetön pelokkuus ja turtumus painoi leimansa miltei joakiseen, muta kaikessa hiljaisuudessa muokattiin sitenkin maaperää kansallishengen elpymiselle. Kansanrunouden ihmemaasta kasvoi Kalevala (1835 ja 1849), joka vaikutti suorastaan taikavoiman tavoin.

Elias Lönnrot (1802-84) lahjoitti kansal­lemme henkisen aarteen

(näkymättämästä maailmasta- sieltä missä ei ole kirjoitettua sanaa vain sukupolvesta toiseen siirtyvä muistimateria, joka on korvin kuultava, joka ilmaisulta käsitettävä, kirjoitettava muistiin ja muokattava esitettäväksi kansalle loogisena punaisena lankana- ja samalla on ohitettava se jähmeys ja vierasperäinen ajattelun rakenne, johon kirkonkieli saksasta ja Raamatun kielistä käännetty Raamattu- ja toisen kieliryhmän ( germaanisen) vaikutus virastokielenä oli käännöskielenä kristalloinut suomen kielen luontaisia sanontoja ja rakenteita).

Johan Ludvig Runeberg (1804- 77) vertasi Kalevalaa Kreikan taiteen mestariteokseen Home­roksen lauluihin. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat hedelmöittivät koko kansakuntamme henkisen elämän. Hänen luomansa ihannekuva Suomen kansasta, kokonaisuudeksi käsitetystä kansakunnasta, on pitänyt lumoissa kokonaisia sukupolvia ja antanut niille tulevaisuudenuskoa vaikeissakin koettelemuksissa.

Snellman, Suomen kansan herättäjä

J.V. Snellman He­gelin tavoin väitti, että kansojen toiminnan korkein ilmenemismuoto on valtio. Suomi piti kehittää viralliseksi kieleksi ja koulujen opetuskieleksi. Ensimmäinen oppikoulu aloitettiin 1858. Snellmanin ansiosta tuli vuonna 1863 asetus, että suomi oli tehtävä yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa 20 vuoden kuluessa. Vallanpitäjät pelkäsivät alsuta alkaen Snellmanin vaatimia uudistuksia ja lakkauttivat hänen sanomalehtensä Saiman (ilm. 1844-46), aikka siinä oli varottu arvostelemasta hallitusta. Kun nouseva suomalainen krijallisuus yhä voimsitui, kiellettiin asetuksella vuonna 1850 suomeksi- ei ruotsiksi- kirjoittamasta mistään muusta kuin puhtaasti uskonnollisista tai taloudellisista aiheista; eipä edes vuodentulosta ollut lupa kirjoittaa, koska olisi kenties poikettu maaherran virallisesta kertomuksesta ja siten horjutettu viranomaisten arvovaltaa. Päänsilitykseksi perustettiin suomen kielen professorin virka yliopistoon, mutta viran haltijalle maksettiin vain puolet professorin palkasta eikä hänelle annettu edes valtakirjaa virkaansa. Itämaisen sodan aikana (1853-56) asetuksesta sallittiin poikkeuksia, koska sotauutisen kertominen oli hallituksen mielestä tarpeellista. Snellmanin vaikutuksesta asetus peruutettiin lopullisesti vuonna 1860.

Kansallisen rintaman jakautuminen

Krimin sodan aikana länsivallat yllyttivät Ruotsia sotaan Venäjää vastaan. Sen johdosta virinneessä julkisessa keskustelussa ilmaistiin selvästi, että Suomen Ruotsiin liittäminen oli merkitsevä suomalaisen kansallisuuden heikentämistä. Ruotsinmaalainen sanomalehtimies A. Sohlman, joka oli sen ajan skandinavismin lumoissa, mikä käytännössä merkitsi kaiken ruotsalaisuuden ihailua, väitti, että suomalaisissa itsessään ei ollut eikä tule olemaan minkäänlaista sivistyskykyä ja että Suomen sivistyneistö ei ollut äidinkielensä unohtaneita suomalaisia, vaan Ruotsin ruotsalaisten jälkeläisiä kuten rannikkoväestökin. Maan oma etu vaati heitä pysymään ruotsalaisina.

Nämä ajatukset omaksui joukko ruotsinkielisiämmekin, vieläpä osa suomenkielisiäkin. Professori A.O. Freudenthal, jonka saksalainen isä oli siirtynyt Ruotsista Suomeen, kehitti niitä edelleen väittäen suomalaisuusliikkeen pyrkimyksen jouduttavan venäläistymistä ja vaatien, että ruotsinkielisen sivistyneistön velvollisuutena oli ensi sijaissa huolehtia rutosinkielisestä rahvaasta, jota näihin aikoihin oli vähän muistettu, ja että ruotsin kielen asemaa oli vain vahvistettava, jota maan johto pysyy pätevissä käsissä.

Snelman puolestaan oli vaatinut vain sivistyneistön suomalaistamista, koska sivistyneistö on kansaa varten, ei päinvastoin, ja koska Suomen sivistyneistö oli suureksi osaksi vereltään suomalaista.

Vähitellen muodostunut ruotsalainen puolue sai siis ratkaisevat virikkeensä Pohjanlahden takaa. Se oli enemmistönä aatelis- ja porvarissäädyissä, joten kielikysymys muodostui samalla luokkakysymykseksi. Yksikamarisen eduskunnan synnyttyä ruotsalainen puolue alkoi ajaa eristäytymispolitiikkaa. Niinpä se päätti, että ruotsinkielisten oli pysyttävä erillään niistä sivistysharrastuksista, jotka eivät tarkoitatneet puhtaasti ruotsinkielisen väestön etuja. Samoihin aikoihin ruvettiin välttämään nimitystä ”finne ” (suomalainen) ja herätettiin kysymys ”ruotsalaisesta” maasta, jota ei saanut myydä suomalaisille.

Suomalaisen puolueen huomattavimmat johtomiehet olivat Snellmanin ohella Yrjö-Koskinen, A. Meurman, ynnä J. Forsman ja pää-äänenkannattajana Uusi Suometar. ”Nuorsuo­malainen” ryhmä, joka syntyi 1880-luvulla, oli aluksi suomalaisuusasiassa edellistä jyrkempi, mutta muodostuttuaan omaksi puolueeksi rupesi vaatimaan etupäässä yhteiskunnallisia uudistuksia. . Kun se muodostui puolueeksi se suuntautu vaatimaan yh­teiskunnallisia uudistuksia.

Kielitaistojen tuloksia

Suomenkielisten oli taisteltava saadakseen enemmistön kielen sille kuuluvaan asemaan, sillä ruotsinkielisillä oli suhteellisesti enemmän sivistyneistöä, suurpääomaa ja lujat asemat. Vasta 40 vuoden kuluttua (1902) toteutettiin vuoden 1863 kieliasetus täydellisesti, kun ylemmätkin viranomaiset velvoitettiin käyttämään päätöksissään sitä kieltä, jota alempi oli käyttänyt. Yrjö-Koskisen tultua senaattoriksi ruvettiin 1880-luvulla ottamaan yksityisiä suomenkielisiä oppikouluja valtion haltuun. Yliopistossa oli suomenkielisiä ylioppilaita 1870-luvun alussa vajaat 10 %, nykyään yli 85 %. Vielä itsenäisyytemme alussa oli Helsingin yliopiston professoreista noin 2/3 ruotsinkielisen koulusivistyksen saaneita.

Helpointa oli suomalaisuusliikkeen saavuttaa tuloksia sellaisilla aloilla, jotka olivat vähemmän valtiopäivistä tai viranomaisista riippuvia. Niinpä kirjallisuus pääsi vihdoinkin kehittymään Agricolan jälkeisestä pysähdystilastaan. Suomenkielisen kirjallisuuden ja lehdistön määrä sivuutti 1870-luvulla ruotsinkielisen. Suurteollisuuden alalla suomenkieliset ovat paljon hitaammin vallanneet jalansijaa.

Kielitaistelu vaimeni vuosisadan vaihteessa, kun venäläisyyden paino pa­kotti molemmat ahdistetut iittymään yhteiseen rintamaan perustuslakeja puolustamaan, ja Suomen vapaussodan päätyttyä yritettiin lopullisesti estää kieliriitojen toistuminen myöntymällä ruotsinkielisten vaatimuksiin, että perustuslaissa sekä ruotsi että suomi tunnustetaan ” kansalliskie­liksi” ja että kummankin kieliryhmän sivistystarpeita on tyydytettävä ”samanlaisten perusteiden mu­kaan”. Vuoden 1922 kielilain mukaan kunta katsotaan yksikieliseksi, jos sen väestöstä yli 90 % pu­huu samaa kieltä. Ruotsalaisille järjestettiin oma hiippakunta ja kouluhallituksessa oma osasto. Ah­venanmaa sai – kansainliitonkin päätöksenä – erikoisaseman, jonka tarkoituksena on pysyttää se iki­ajoiksi ruotsinkielisenä.

Mutta kieliriita on vain jatkunut. Suomenkielisten kompastuskivena on ollut varsinkin Helsingin yliopisto. Pitkien eduskuntariitojen jälkeen päädyttiin vuoden 1937 yliopistolakiin, jonka mukaan ruotsinkielisille ylioppilaille järjestettiin tilaisuus saada äidinkielellänsä opetusta perustavissa tieteen haaroissa, mutta loppututkinnon suorittaminen vaatii yleensä käyttämään hyväksi myös suomenkielistä opetusta. –

Valtion ylläpitämän Helsingin yliopiston rinnalla on perustettu kaksi yksityistä yliopistoa: suomenkielinen Turun yliopisto ja ruotsinkielinen Turun akatemia.

24. Suomen maatalousolojen kehitys 1800-luvulta lähtien.

Maanviljelyksen vaatimaton taso

Maanviljelijöitten kiinnitettävä huomio karjanhoitoon

Maatalouden edistymiseen vaikuttaneet tekijät

Maanvuokra -ja maakysymys

Maatalouden kehitys ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sota opetti, että maan tulee pyrkiä ole­maan maataloudellisesti omavarainen nälänhätätilanteen välttämiseksi. Valtion suurimpia menoeriä on ollut maatalouden edistäminen.

Teollista toimintaa ehkäisevien kahleitten katkominen.

Ammattikuntalaitos lakkautettiin 1868. Täydellinen elinkeinovapaus 1879. Muutto-oikeus vapaak­si, sosiaalisia säädöksiä. Tullisäädöksiä tehtiin siten että teollisuudelle jätettiin riittävä tullisuoja. Osakeyhtiöitä varten laki 1864 tukemaan yrityksiä. Talouspoliittinen liberalismi pääsi voitolle. Myös valtio rupesi yrittäjäksi.

Puunjalostusteollisuus

Sahatavaravientiä, toinen metsätalouden menekkitavara oli paperi. Selluloosateollisuus. Faneri-ja lankarullateollisuus. 1939 vietiin Suomesta puunjalostusteollisuuden tuotteita 81% viennistä.

Kotimarkkinateollisuus

Omavaraistaloudesta kehittyy rahatalous. Teollisuus alkaa tuottaa kotimaista kulutusta varten maailmansodan jälkeen jo pakostakin. Kotimarkkinateollisuus alkaa työllistää kaksi kertaa niin pal­jon väkeä kuin vientiteollisuus.

Teollisuus on muuttunut suurteollisuudeksi

Kun itsenisyytemme alkoi, oli puute pääomista, valtiovelkamme oli suuri ja kansainvälinen tuotto tyrehtynyt mutta vähtiellen Suomen teollisuus on kasvanut sille tasolle, mikä stabiilille valtiolle sopii.

Teollisuutemme merkitys

Suomesta lähti kovasti siirtolaisia esim. vuonna 1902 lähti 23 000. Teollisuuden avulla saatiin työtilaisuuksia ja vientiä. Maatalous vaikka se on pääelinkeino ei tuottanut riittavästi vielä omaan kulutukseen.

Työväenkysymys

Teollisuuden kehittyessä epäkohdat työväestön asemassa kasvoivat. Työväen ammatillinen järjes­täytyminen alkoi Suomessa 1800-luvun lopussa. Ammattiliittoja muodostui. 1907 Suomen ammatti­järjestö (lakkautettiin 1930). Tilalle perustettiin SAK Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, joka on puolueeton. Vasta talvisodan aikana Suomen Työnantajien Keskusliitto on mukautunut sen kanssa yhteistyöhän. Valtio myös puuttui työolojen säännöstelyyn näiden ohella.

Mm. ammattientarkastajat asetettiin 1889. Kahdeksantuntinen työaika säännösteltiin 1917 jo Ve­näjän vallan aikana, samoin lepoajat, vuosilomat, työsopimukset, oppisopimukset, vakuutukset, työnvälitystoiminta, työturvallisuus jne. Asunto-olojen kohentamiseen v. 1927 laki omakotirahas­tosta.

Kauppa.

Elinkeinovapaus vuosina 1859-79 säädettyä. Maakauppiaat, osuuskaupat (SOK ja OTK) Tukku­kaupat. Ulkomaankauppa pääsi kohoamaan itsenäisyyden alun ajasta vuoteen 1939 mennessä.

Liikenne

1700-luvun lopulla alkoi kotimainen meriliikenne ja satakunta vuotta myöhemminkin tuonti ja vienti tapahtui omilla aluksilla (purjelaivasto). Höyrylaivojen hankkiminen oli vielä pitkään ylivoi­maista. 1833 ensimmäinen höyrylaiva kulki sisävesillä. Ensimmäinen rautatierata (Helsinki-Hä­meenlinna) valmistui 1862. Pietarista määrättiin tehtäväksi Keski-Suomen poikkirata.

Valtio otti haltuunsa maantiet 1921 alkaen. Linja-autot ovat tärkeitä ja niitten määrä alkoi nousta. Siviililentokone toimi postin palveluksessa aluksi enemmän kuin matkustajien kuljetuksessa. Vuo­desta 1929 on pidetty säännöllistä lentoyhteyttä Tukholmaan ja ennen talvisotaa Tallinnaan. Mat­kailu alkoi virota. Vuonna 1938 tuli maahan melkein 100 000 turistia. Postimerkkejä on alettu käyttää Suomessa 1856. Ensimmäinen sähkölennätinlinja oli Venäjän rakennuttaman 1855 Pietaris­ta Helsinkiin. Itsenäisyytemme alussa valtio otti lennätinverkon haltuunsa ja yhdisti sen postilaitok­seen. Lennättimen merkitystä on vähentänyt viime aikoina (1941) puhelinlaitoksen käytön laajentu­minen. Ensimmäinen puhelinkeskus rakennettiin Helsinkiin vuonna 1882. Radiopuhelun käyttö on Suomessa ollut suroastaan maailman vilkkainta (1941). Yleisradio alkoi toimintansa vuonan 1924. Kuuntelulupien luku on Suoemssa vähäinen muihin Skandinavian maihin verrattuna. Ns. kouluradion alalla Suomi on edelläkävijämaita.

Rahalaitos.

Porvoon valtiopäivien päätöksen mukaan Venäjän hopearuplasta tuli laillinen maksuvälinen Suo­messa, mutta jokapäiväiseen käyttöön jäivät edelleen ruotsalaiset setelit. Von Haartamanin ansiosta sekä Ruotsin että Venäjän setelit lunastettiin vuonna 1840, ja silloin laskettiin liikkelle omat setelira­hat, joiden vaihtokurssi oli sama kuin Venäjällä. Tällöin leikattiin käyvästä rahasta pois 2/3 (deval­vaatio), joten Suomen kansa sai 70 vuoden kuluessa olla jo kolamnnen kerran mukana rahansa arvon alentamisessa.

Kun Itämaisen sodan ( Krimin sodan) aikana Venäjän rahan arvo tuntuvasti aleni ja Suomen pankin täytyi lunastaa ruplia, oli sen pakko lopettaa omienkin setelien lunastaminen. Kävi näin ollen selväksi, että vain oma, Venäjästä riippumaton rahayksikkö voi taata vakaat rahaolot, mikä taas on taloudellisen toiminnan ja edistyksen perusta. Senaattori F. Langenskiöldin onnistuikin saada Suomelle oma rahayksikkö markka, joka oli nimellisesti ¼ Venäjän hopearuplasta, mutta edelleen Venäjän setelit oli pakkokurssin mukaan lunastettava Suomessa.

J.V. Snellman keksi lopulta ”Kolumbuksen munan”, kuten hän itse sanoi, esittäessään vuonna 1865, että myös täysarvoinen (metallinen) venäläinen hopearupla oli oleva laillinen maksuvälinen Suomessa, ts. nimellinen yhteys Venäjän ja Suomen rahayksikköjen välillä säilyi. Venäjällä oli näet ruvettu katsomaan asiaa poliittiseksi.

Kun hopean arvo kultaan verrattuna laski, siirtyi Suomi kultakantaan vuonna 1877, mutta Venäjä pysyikin hopeakannassa, joten viimeinenkin side, joka oli yhdistänyt Suomen rahalaitoksen venäläiseen, katkesi.

Uuden onnettomuuden toi vasta maailmansota, jolloin Venäjän ala-arvoinen rupla markalle asetetun pakkokurssin takia vei jälkimmäisenkin inflaatioon. Kun itsenäisyytemme alussa valtiotalouden hoitoa varten oli pakko yhä lisätä setelistöä ja kun maksutaseemme oli epäedeullinen, inflaatio vain jatkui. Vasta vuonna 1925 voitiin palata kultakantaan,

jolloin tallettajat taas menettivät suurimman osan (noin 90 %) säästöistään. Muta kun suuren

ta­louspulan takia Englanti ja Skandinavian maat luopuivat kultakannasta, täytyi Suomenkin se tehdä vuonna 1931, jolloin markka sidottiin punnan arvoon. Ja uusi maailmansota ton jälleen horjuttanut markan arvoa.

Suomen Pankin rinnalla toimi 1880-luvun alkupuoliskolla vain muu­tamia vähäisiä säästöpankkeja. Yksityispankkien syntyminen – ensimmäinen vuonna 1862 – oli varsinkin teollisuu­den kannalta tärkeä, ne kun helpottivat koti- ja ulkomaisten maksusuhteiden järjestelyä ja keräsivät kotimaisia pääomia yrittäjien käytettäväksi. Nykyisin (1945) hallitsee rahamarkkinoita kolme suurta ryhmää: liikepankit, säästöpankit ja vakuutusyhtiöt.

25. Sosiaalisista oloista.

Sosiaalinen toiminta, jolla tarkoitetaan klöyhien väestökerrosten elinehtojen parantamista, yhteiskuntaluokkien vastakohtien tasoittamista ja keskinäisen vastuuntunnon syventämistä, oli Venäjän vallan aikana verraten rajoitettua ja hajanaista. Aluksi suorastaan puuttui sosiaalista mieltä, ja myöhemmin, jollioin jo ilmeni vakaata pyrkimystä olojen parantamiseen, oli muita elintärkeitä kysymyksiä, jotka oli ensin koetettava ratkaista. Tsaarivalta ei myöskään katsellut suopein silmin edistystämme.

Itsenäisyytemme aika on ollut tässä, kuten kaikessa, rikasta ja tuloksellista.- Edellä jo esitettiin sosiaalisen kehityksen eräitä piirteitä maatalouden ja teollisuuden aloilla.

Yleinen huoltotyö

Köyhäinhoitolaki (1922)

Lastensuojelulaki (1936)

Valtion äitiysavustusmaksu vähävaraisille synnyttäjille (1937)

Vammaisten huolto yhdistysten tai valtion toimesta järjestettyä

Alkoholistilaki (1936)

Irtolaislaki (1936)

Kansaneläkelaki (1937)

Ehkäisevä huoltotyö

Perhelisälaki (1943)

Juoppouskysymys

Paloviinan valtakausi oli kukoistavimmillaan 1800-luvun alkupuoliskolla, jolloin sen kulutus henkeä kohti oli noin 7-8 litraa vuodessa. Ainakin viidennes maan vuotuisesta viljasadosta kulutettiin viinanpolttoon ja kutienkin sattui katovuosia tavan takaa. Maksettiinpa monin paikoin palvelusväelle palkkaa viinana. Suomi kuuluikin Euroopan juopoimopiin maihin.

Kun vuonna 1865 lakkautettiin oikeus polttaa viinaa kotitarpeeksi, vaikutti se sangen puhdistavasti kansamme tapoihin ja oloihin ja aikaansai osaltaan yleisen mielipiteen kääntymisen väkijuomaliikettä vastaan.

Mutta samalla väkijuomatuotanto teollistui ja kapitalisoitui. Kun uusien viina- ja oluttehtaiden perustaminen 1800-luvun lopulta alkaen ei enää hevin käynyt päinsä kuntien saaman kielto-oikeuden vuoksi, alkoholin tuotanto muuttui jo toimivien tehtaiden monopoliksi.

Kunnille suotiin eri vuosina oikeus alueellaan rajoittaa ja osittain kieltääkin alkoholijuomien myynti ja anniskelu. Kaupungit säännöstelivät alkoholiliikettä ns. Gööteporin järjestelmn mukaan. Sen tarkoituksena oli poistaa anniskelusta yksityisten saama hyöty. Kun yh­tiöitten voitto lankesi kunnan ja valtion n hyväksi, oli siitä seurauksena, että vähemmän alettiin vä­littää alkoholin kulutuksen vähentämisestä kuin tulojen lisäämisestä.

Suomen raittiusliike koetti aluksi kohtuutta suosittelemalla ehkäistä alkoholin käytön monia turmiollisia seurauksia, muta epäonnsitui. Uuden, ehdottomuutta vaativan raittiusliikkeen johtavassa asemassa on ollut vuodesta 1884 perustettu Raittiuden Ystävät niminen järjestö. Ensimmäiset yhdistykset toimivat aluksi kristillisessä hengessä yksityisten juoppojen pelastamiseksi, sen jälkeen alkoi laaja valistustyö, jonka tarkoituksena olipaljtastaa alkoholin käytön siveellisiä, terveydellisiä ym. seurauksia. Tältä ajalta on kotoisin raittiusopetus kouluissa. Lopulta raittiusliike muuttui taistelevaksi poliittiseksi liikkeeksi, koska osoittautui, ettei pelkkä vakaumukseen erustuva raittiustyö yksinään johtanut kansanraittiuteen. Tosin alkoholin kulutus henkeä kohti aleni 1900-luvun alkuun päästessä alle 2 litran henkeä kohti, missä mielessä Suomi oli ”Euroopan raittiimpia” maita. Muta toisaalta juopumustilasto todisti, että kansamme käytti alkoholijuomia etupäässä humalan saavuttamiseksi ja siitä syystä vain vähän mietoja juomia, ts. alkoholin väärinkäyttö oli edelleen ylesitä.

Eduskuntauudistuksen jälkeen jokseenkin kaikki puolueet ottivat kieltolain aikaansaamisen ohjelmaansa. Laki säädettiinkin miltei yksimielisedsti vuonna 1907, mutta vallanitäjien vastarinnan vuoksi se astui voimaan vasta vuonna 1919. Pian kävi kuitenkin ilmi, että lain toteuttaminen ei saanutkaan yleiseltä mielipiteeltä sitä tukea, mitä se olisi täysin onnistuakseen kaivannut. Lain rikkominen oli yleistä. Kansan mielipiteen selville saamiseksi pantiin vuonna 1951 toimeen neuvoa antava kansanäänestys. Yli 2/3 äänestäjistä vaati kieltolain kumoamista. Eduskunta, jonka enemmistö oli ollut toista mieltä, kumosikin lain seuraavana vuonna.

Valtio otti yksinoikeudekseen alkoholijuomien valmistuksen, maahantuonnin ja kaupan. Tulot, jotka kieltolain aikana joutuivat ”pirtukuninkaile”, koituivat nyt valtion hyväksi, mutta ei edes hintoja voimakkaasti nostamalla ole voitu juoppoutta estää.

Varsinkaan sivistyneistä ei ole jaksanut käsittää pidättäytymistä alkoholijuomien käytöstä sosiaaliseksi valvoitukseksi.

Naisten aseman kohoaminen

Ensimmäinen seminaari avautui 1863 ja myös naisille.

1840 oli syntynyt ”frouvasväen kouluja”, mutta niiden sijaan valtio ryhtyi perustamaan 1880-luvulla tyttökouluja. 1901 naiset pääsivät yliopistoon samoin edellytyksin kuin miehet Helsingin Yliopis­ton 6665 oppilaasta vuonna 1939 oli naisia 2270.

1878 tytär sai saman perintä-oikeuden kuin poika. Vuonna 1898 täysi-ikäiseksi katsottiin 21 vuo­tiaat naiset kuten miehetkin. Yleinen äänioikeus saatiin naisille 1906. Naiset ovat asevelvollisuudesta va­paat ja heillä on vain muutamia virkoja, joihin he eivät pääse. Kirkollisella alalla mah­dollisuudet virkoihin ovat varsin rajoitetut 1941.

jatkuu

Leabright's Blog

Just another WordPress.com weblog

WordPress.com

WordPress.com is the best place for your personal blog or business site.

%d bloggers like this: