Riitta Väisänen kirjoittaa vuonna 2015:

https://yle.fi/uutiset/3-6615359

 

Löysin kirjasta rantojemme koskevaa asiaa: Rannikkotykistö taistelee. Rannikkotykistön Upseeriyhdistyksen julkaisu (1951) lukukappaleen

Yleisesikuntaeverstiluutnantti Uljas Rauanheimo:

Linnat ja linnoitukset rannikoillamme itsenäisyysaikaamme saakka.

Arvelen että tämä kappale antaa hyvää taustatietoa näistä asioista ja siteeraan sen tietokoneelleni  13.9.2017, koska en näe sitä jo kirjoitetun nettiin.

LINNAT JA LINNOITUKSET RANNIKOILLAMME ITSENÄISYYSAIKAAMME SAAKKA:

1. Muinaislinnat, sivu 122.

2. Keskiajan linnat. Sivu 124.

3. Uuden ajan merilinnoitukset Ruotsin vallan päättymiseen saakka. Sivu 128.

4. Merilinnoitukset Venäjän vallan aikana. Sivu 132.

4.1. Itämaisen sodan aikana. Sivu132.

4.2. Pietari Suuren merilinnoitus. Sivu 134.

1. Muinaislinnat, sivu 122.

Maamme eräillä seuduilla esiintyy nimiä Linnavuori, Linnamäki, Linnaluoto- tai -saari, Linnakangas, Tiurinlinna, Pirunlinna, Luolalinna, paimenlinna, Korvenlinna ym. samantapaisia yhdynnäisiä, mutta myös vastqaavanlaisia, joissa linna-sanan tilalla on sana vartio- siis kuten Vartiovuori, vartiomäki jne. tgällaisia paikkoja luettelee ja niiden merkitystä selvittelee Hjalmar Appelgren tohtorinväitöskirjassaan vuodelta 1891 kaikkiaan 361.

Kaivauksien ja muiden tutkimusmenetelmiensa perusteella tiedemiehet selittävät ja todistavat, että useat näiden nimien osoittamat paikat ovat olleet esihistoriallisia linnoja. Vuorien, mäkien, niemenkärkien ja muidenkin sopivien maastonkohtien varustaminen levottomina ja väkivaltaisina aikoina puolustautumista varten on edellyttänyt pysyvää asutusta. Tällaisia linnoja on epäilemättä ollut ainakin rannikkoseuduillamme jo ennen kuin Suomen heimot Suomenlahden eteläpuolelle saapuivat ja asettuivat maahamme ja sulattivat itseensä tai karkoittivat pois silloisen asutuksen, siis jo ennen varhemman rautakauden päättymistä noin v. 700 j.Kr. Tällöinhän suomalisten muuton katsotaan suurin piritein päättyneen. Näitä samoja linnoja käyttivät sitten puolustus- ja turvapaikkoinaan suomalaiset tulokkaat, useita jopa vuosisatojen ajan. Sitä mukaa kuin vakinainen asutus tunkeutui vesireittejä pitkin sisämaahan rakennettiin uusia linnoja. Mitkä kaikki paikat rannikkoseuduillamme jossakin vaiheessa vuosisatain kuluessa olivat varustettuja linnoiksi, lienee enää mahdotonta todeta; kymmeniä niitä lienee ollut.

Luonteenomaista näille esihistoriallisille linnoillemme on, että valitulle jyrkkärinteiselle saarelle, niemelle tai vuorelle rakennettiin 1-3 metriä korkea ja 2-5 metriä leveä kivivalli, ainakin sen loivemmalle, helppopääsyisemmälle rinteelle. Kivivallin päällä oletetaan olleen hirsivarustuksia. Tiiliä ja kalkkilaastia ei silloin maassamme tunnettu. Linnamäkien korkeus oli yleensä 15 – 40 metriä ja laen laajuus vallista toiseen tavallisesti 80-100 metriä. Vallihautaa varustusten edessä ei käytetty, vaikka maaperä olisi kaivuun sallinutkin. Kehämuuri noudatti maaston muotoja ja oli yleisimmin yksinkertainen, mutta saattoi pesälinnalla varsinkin porttien kohdalla olla haarautumina samalla tavalla rakennettuja ulkovarustuksia. Portteja oli yleensä yksi tai pari ja näiden aukkoja reunustivat pielinkivet. Porttien kohdalla kehämuuri kääntyi molemmin puolin sisäänpäin muodostaen hyökkääjille vaarallisen solan, jonka pohjukassa portti sijaitsi. Vihollisen todennäköisimmille hyökkäyssuunnille oli varattu kasoihin heittokivivarastoja. Linnoista on tavattu asuinsijojen jätteitä, joista ainakin osa on ollut huoneenperustoja.

Miten tällaisissa linnoissa puolustauduttiin silloisilla aseilla – jousipyssyillä, keihäillä, heittokivillä, miekoilla ja sotakirveillä- voi jokainen kuvitella mielessään. Ainakin tärkeimpien asutuskeskusten linnoissa rannikoilla pidettiin levottomina aikoina vartiointia, jotta ehdittiin ajoissa antaa hälytys suojautumiseen linnan sisäpuolelle. Hälytys vihollisen lähestymisestä annettiin edelleen sytyttämällä nuotioita – vainovalkeilla – mikä onkin vanhin optillinen lennätin maassamme.

Näitä historiantakaisia linnoja on todettu olleen mm.

Ahvenanmaalla Hammarlandin ja Eckerön välisen Marsundin eteläsuussa sijaitsevalla Borgön saarella

VIITE: https://wikivisually.com/lang-fi/wiki/Borg%C3%B6n_linnavuori,

  • Vuorilinna on mainittu ”Antikvitetsransakningar”-julkaisussa vuosilta 1667–1674.[2]
  • Dreijer, Matts: Fornborgar och bötesberg på Åland (Åländsk odling : årsbok 60), s. 35-56. julkaistu aikaisemmin julkaisussa Åländsk Odling vuonna 1947. Maarianhamina, Ahvenanmaa: Ålands folkminnesförbund, 2000. Issn 0356-1003. (ruotsiksi)

Finströmin pitäjän Kullankylässä, Saltvikin Borgbodassa ja Näskylässä

ja Lumparlandin Kasbergetillä,

Turun saaristossa Korppoossa, Nauvossa,

Rymättylässä, Iniössä ja Sauvossa,

edelleen Kemiönsaaren itärannalla,

Halikossa,

Tenalassa Pohjan pitäjässä, Snappertunassa, Vartiokylässä, Helsingin läehttyvillä, Sipoossa, Emsalössä Porvoon eteläpuolella, Kotkan Hovinsaarellla, Vehkalahdella ja Säkkijärven Ristiniemessä – saaristo ja rannikkopitäjien muinaislinnojen raunioita luetellaksemme. Sisämaassa niitä on ollut monin verroin enemmän, yleisimmin vesistöjen, silloisten pääkulkuväylien varsilla. Tiheimmin on muinaislinnoja ollut tiheämmän asutuksen seuduilla Lounais-Suomessa ja Karjalan kannaksella.

Yleensä muinaislinnat ovat olleet paikallisen asujamiston turvapaikkoja ja puolustuspesäkkeitä, mutta saattaa olla, että myös ryöstö- tai kaupparetkille lähteneet laivastot valtasivat tai rakensivat linnoja kulkureittinsä varrelle. Perimätietojen ja nimistönkin perusteella voitaneen päätellä, että esim. viikingit pitivät hallussaan linnoja matkatessaan itäistä kauppaväyläänsä Ahvenanmaan ja Turun saariston sekä Suomen etelärannikon kautta edelleen Nevalle, Vanhaan Laatokkaan ja jokia pitkin sitten aina Mustallemerelle saakka. Kunkin muinaislinnan tarkoitus aikojen varrella on nyttemmin enää mahdotonta arvioida, yhtä vähän kuin mitä taisteluja niiden omistaminesta käytiin. Useat muinaislinnoistamme olivat epäilemättä käytössä myöhään keskiaikaan saakka.

2. Keskiajan linnat. Sivu 124.

Suomen esihistoriallisen ajan voidaan katsoa päättyneen ns. ristiretkien alkamiseen 1150 – luvulla, josta lähtien taistelu Suomen omistamisesta lännen ja idän välillä alkoi. Siihen vaikutti ennen kaikkea se, että sekä skandinaavit että venäläiset olivat omaksuneet kristinuskon – suomalaisten onnettomuudeksi erisuuntaiset opit – ja että sekä lännessä että idässä oli erillisistä heimoista syntynyt kiinteämpi valtiomuoto. Suomea, jossa edelleen elettiin heimoina, alkoivat Ruotsi ja Novgorod havitella omakseen turkiskaupan ja verotuksen vuoksi ja kahden keskenään kilpailevan kirkon kannustamina. Satavuotiskautena 1150-1250 Ruotsi vakiinnutti valtansa lounais-Suomessa ja hämäläsisten maassa eli suunnilleen ns. vanhan heimorajan Suomenlahti-Kymijoki-Mäntyharju-Suonenjoki-Pohjanlahti länsipuolella. Seuraavaa ajanjaksoa, joka päättyy Pähkinäsaaren rauhaan 1323 voimme nimittää taisteluksi Karjalasta. Tällöin jäi Ruotsi-Suomelle Viipuri ja Karjalan Kannaksen länsiosa jatkuen raja pohjoisempana Savonlinann kautta Suonenjoelle, josta jatkui vanhaa heimorajaa pitkin Pohjanlahteen Pattijoelle. Tätä seuraavaa kautta ilmentää Suomen puolustus itää vastaan keskiajan lopulla (1323-1523).

https://tuomjari.files.wordpress.com/2015/11/suomen-niemimaan-muinaiset-valtarajat.jpg

On luonnollista, että ensimmäiset linnat Ruotsin vallan levittäytyessä maahamme rakennettiin valloittajan toimesta ja turvaksi suomalaisten pakanain hyökkäyksiä vastaan. Taistelu karjalan valloitatmiseksi ja sen puolustamiseksi vaait siten omat linnansa. Muinaislinnosita eroavat nämä ns. keskiajan linnamme ennen kaikeea siinä, että läntiset maahna tunkeutujat tunsivat muurilaastin käytön. Laastilla kivet voitiin liittää yhteen vahvaksi rakennelmaksi. Sitten muuttuivat irtokivivallit ja hirsivarustukset kiinteiksi muureiksi ja ajan hammasta kestäviksi linnarakennuksiksi, joissa linnanherra perheineen ja seurueineen sekä linnanväkineen asui pysyväisesti ja vallitsi sieltä käsin ykpäristön alueita, myöhemmin läänityksinään. Linnat varustettiin vallihaudoilla, joiden yli liikenne tapahtui linnan portin kohdalla oelvan sillan kautta, joka tarvittaessa voitiin nostaa paikoiltaan linnan puolelle.

Selostamme seuraavassa lyhykäisesti maamme rannikoilla sijainneet keskiajan linnat suunnilleen siinä järjestyksessä kuin ne rakennettiin:

2.1. Liedon vanha linna.

2.2. Turun linna.

2.3. Storängsbacken linna.

2.4. Teinperin linna eli Stenbergin linna.

2.5. Porvoon linnanmäen linna.

2.6. Viipurin linna.

2.7. Korsholman linna.

2.8. Kastelholman linna.

2.9. Raaseporin linna.

2.10. kuusiston piispanlinna.

2.1.Sangen pian Eerik IX:n nosutua ristiretkeläisineen maihin Aurajoen suulla (luultavasti 1154) rakennettiin Ruotsin vallan ja nuorten kristillisten seurakuntien turvaksi nähtävästi Liedon silloisen vuorilinnan paikalle ns. Liedon vanha linna. Se sijaitsi korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla Aurajoen etelärannalla, n. km. Nykyisestä Turusta sisämaahan päin. Linnan todetaan olleen pystyssä vielä v. 1438, mutta se on sittemmin tyystin hävinnyt.

2.2. Turun linna rakennettiin alun perin Aurajoen suussa sijainneelle pienelle saarelle Birger-kuninkaan aikana 1290- 1318 siellä olleen maavarustuksen paikalle. Tällöin syntyi linnan vanhin, läntisin osa jykevine sydäntorneineen ja kehämuureineen. Useampikerroksiset siipirakennukset periytyvät nekin keskiajalta, jotavastoin linnan itäinen osa on nuroempi; sen kaksi kuusikulmaista tornia ovat vanhimmat mutta nelikulmainen ja pyöreä torni sekä muut itäisen osan rakennukset ovat 1500-luvulta, jolloin linna sai nykyiset piirteensä. Linna oli sittemmin monien valtapyrkimysten ja sotatapahtumien tukikohtana ja onpa sen suojissa pidetty hoviakin Kaarle Knuutinpojan ja Juhana herttuan aikoina. Sen merkitys linnana päättyi 1600-luvun alussa. Ison vihan aikana se oli venäläisten käytössä vankilana ja pikkuvihan aikana heidän varastoinaan. Samoihin tarkoituksiin käyttivät sitä suomalaisetkin, kunnes sitä ruvettiin ylläpitämään muinaismuistona ja museona.

2.3. Storängsbacken Sipoonjoen suulla lienee ollut vanhimpia linnojamme. Se oli rakennettu tiilistä ja ympäröity kahdella vallihaudalla. Linna on hävinnyt miltei jäljettömiin.

2.4. 1100-luvulta lienee Teinperin (Stenbera) linna, lähellä Maskunjoen suuta. Oltuaan varhaiskeskiajalla tärekä linna se myöhemmin oli kuninkaankartanon asuntolinnana ja Naantalin luostarin omistuksessa. Se oli vielä 1617 asumakelpoisena de la Gardie-suvun hallussa, muta raunioitui myöhemmin.

2.5. Porvoon Linnamäellä on sijainnut varhaiskeskiaikainen, pohja-alaltaan enliömäinen, kahden maavallin ympäröimä linna, joka mahdollisesti on tanskalaisten retkiensä yhteydessä vv. 1191- 1210 rakentama. Se menetti merkityksensä viimeistään 1500-luvulla ja sen rauniot ovat maatuneet.

2.6. Viipurin linnan rakentamisen aloitti Tyrgils Knuutinpoika 1293. Linna sijaitsee saarella, jonka ohi silloin virtasi Vuoksen Suomenlahteen virtaava haara, joten se hallitsi tämän tärkeän kulkureitin länsipäätä. Linna on ollut – kuten muutkin jälkimaailmalle säilyneet linnamme – monien rakennusvaiheiden ja kohtalojen alaisena. Mereltä käsin sitä ei ole vakavasti ahdistettu, vaan on sen merkitys ollut suuri maalinnoituksena; se on ollut läntisen Karjalan kannaksen lukko. Linnaan liittyi koko vanhaa kaupunkia ympäröivä muuri varustuksineen. Viipuri onkin ainoa entisen Suomen kaupungeista, joka oli muurilla ympäröity keksieurooppalaisten kaupunkien tapaan.

  • VIITE:

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/4/44/Viipurin_Linna_vuonna_1885_-_Vyborg_Castle_in_1885.jpg/1024px-Viipurin_Linna_vuonna_1885_-_Vyborg_Castle_in_1885.jpg

2.7. Korsholman linna lienee rakennettu vv. 1367-74 osittain keinotekoiselle saarelle vanhan Vaasan lähistölle. Linna oli vv. 1396-99 kuuluisien merisissien, vitaliveljesten, hallussa ja sieltä käsin vallittiin Pohjanlahden molempia rantoja. Keskiajan loppupuolella se oli – kuten muutkin maamme linnat- usein läänitetty Ruotsin johtomiehille. 1500-luvun alussa se oli menettnyt merkityksensä linnana ja muuttunut asuntokartanoksi, mutta sellaisenakin epäkäytännöllisenä jätettiin raunioitumaan.

2.8. Kastelholman linna rakennettiin todennäköisesti vv. 1371-88 Sundin pitäjään Ahvenanmaalle. Suurin merkitys sillä oli unionisotien aikana. Linna 2,4 metriä paksuine kehämuureineen ja sangen mahtavine rakennuksineen on ollut useiden korkeiden Ruotsin herrojen läänityksenä ja nähnyt seiniensä sisällä mm. Knut Possen, joka siellä kuolikin v. 1500, Kusta Vaasan, tanskalaisen Severyin Norrbyn, iivar Flemingin, salomon Illen, Eerik XIV:n vankina ym. Asuinkartanoksi muuttuneena linna paloi kahteen otteeseen 1700-luvulla ja raunioitui.

VIITE: https://www.youtube.com/watch?v=CINMmnZfoyY

2.9. Raaseporin linna sijaitsi nyk. Snappertunan pitäjässä, jossa se rakennettiin silloiselle saarelle 1370- luvulla. Se oli milloin läänityksenä Ruotsin valtaherroille, milloin voutien tai linnanpäälliköitten hoidossa. Se rappeutui, kun se jätettiin asumattomaksi 1553, vaurioitui tulipalossa ja raunioitui. Raaseporin linnalla ei ole ollut suurempaa stretegista tai poliittista merkitystöä, vaan se on ollut etupäässä asuntolinnana.

2.10. Kuusiston piirpanlinna olis ekin etupäässä asuntolinna, joka rakennettiin v. 1431 Piikkiöön kuuluvalle Kuusiton saarelle. Se rappeutui ja revittiin jo 1500-luvulla.

3. Uuden ajan merilinnoitukset Ruotsin vallan päättymiseen saakka. Sivu 128.

Niissä sodissa, joita Ruotsi-Suomi kävi uuden ajan alussa, oli rannikoilla sijaitsevien linnojen merkitys vähäinen, joskin linnat joutuivat valtakunnan sisäisissä valtataisteluissa sotatoimien kohteiksi. Uusia linnoja ei rakennettu. Poikkeuksen tekee vain Oulun linna, joka rakennettiin Vienasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan 1600-luvun alussa, mutta jäi merkityksettömäksi, oli sitten kivääritehtaana (1617- 38), vankilana ja varastona, kunnes 1783 räjähti hajalle salaman iskettyä sen ruutikellariin.

Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana Stolbovan rauhasta (1617) Suureen Pohjan sotaan ei linnoillamme enää ollut sotilaallista merkitystä, sotiahan käytiin kaukana meidän rannikostamme ja Itämeri lahtineen oli valtakunnan sisämeri.

Tilanne muuttui kuitenkin kokonaan kun ruotsi-Suomi Suuren pohjan sodan seurauksena menetti suurvalta-asemansa. Valtakunnan puolustaminen yhä vahvsituvaa Moskovan valtaa vastaan näytti silloin hyvin synkältä, Kaakkois-Suomi, Inkeri, Viro ja Liivinmaa oli menetetty ja Pietari Suuren laivasto vallitsi Suomenlahtea, jopa Itämertakin Ruotsin rannikolle asti. Ruotsin oli käännettävä rintamansa eteläisestä pääsuunnasta itää vastaan.

Näin ollen oli suorastaan valtakunnan elinkysymys, että sodan jälkeen koetettiin löytää keinoja uuden itärajan ja samalla koko Suomen puolustamiseksi. Jo v. 1723 käsiteltiin Ruotsin valtiopäivillä Helsingin edustalla olevien saarien linnoittamista, samoin vuosien 1738 valtiopäivillä, mutta kustannuksia peläten tuloksitta. Vasta pikkuvihan jälkeen 1743, osittain suomalaisten aloitteesta, havaittiin välttämättömäksi sellaisen linnoituksen rakentaminen Helsingin seuduille, joka samalla kun se sulkisi vihollisen saaristolaivastolta tien lännemmäksi ja tarjoaisi omalle laivastolle suojatun tukikohdan, olisi kenttäarmeijan kokoontumispaikka ja tukialue mahdollisessa uudessa sodassa Venäjää vastaan. Samojen suunnitelmien mukaan piti Loviisan (silloisen Degerbyn) seudulle rakentaa rajalinna. Vihdoin vuoden 1747 lopulla hyväksyttiin ev. luutn. Augustin Ehrensvärdin suunnitelma ja Susisaarten linnoittaminen alkoi seuraavana vuonna hänen johdollaan.

Viapori-Sveaborg, joksi Ehrenvärd rakennettavan linnoituksen nimitti- mainitaan Ruotsin suurisuuntaisimmaksi rakennustyöksi. Sen rakennuskustannuksiin käytettiin – suureksi osaksi Ranskalta saatuja varoja – aluksi 4 tynnyriä eli 400 000 taaleria kultaa ja myöhemmin lisää; töissä oli ammattihenkilöstön lisäksi vuosittain 6000 – 8000 miestä Ruotsin ja Suomen joukko-osastoista. Kiihkein rakennuskausi oli vv. 1748-66, mutta rakentamisia jatkettiin ja viimeisteltiin edelleen kaksi vuosikymmentä, siis vielä sotamarsalkaksi ylenneen Ehrensvärdin kuoleman ( 4.11. 1772) jälkeenkin. Syventymättä linnoitustöiden eri vaiheisiin mainittakoon, että linnoituksen muodosti sen valmistuttua päälinnoitus, johon kuuluivat Susisaari ja Iso mustasaari, ja itsenäiset ulkolinnoitukset tai linnat Kustaanmiekka, Länsi-Mustasaari, Pieni Itä-Mustasaari, Särkkä ja Vallisaaren vahvistettu raveliini.

Viaporin linnoituksessa laskettiin olevan pomminkestäviä suojia 2440 miehelle ja asuntotilaa 5420:lle, eli majoitustilaa kaikkiaan 7860 miehelle. Linnoituksen varusväeksi pidettiin 2500 miestä riittävänä, joten se saattoi majoittaa sitä paitsi armeijan laivaston, ja armeijan joukkoja n. 5000 miestä. Vuonna 1803 tehdyn tykkien sijoitussuunnitelman mukaan oli tykkejä Susisaaressa, Isossa Mustasaaressa, Länsi-Mustasaaressa ja Särkässä yhteensä 1338, niistä kasemaateissa 352.

Viapori edusti aikanaan aktiivista puolustusta sekä rakenteittensa ja tykistönsä että armeijanlaivaston ja linnoitukseen sijoitettavan kenttäarmeijan osan puolesta. Se täyttikin tehtävänsä täysin merilinnoituksena Kustaa III sodassa. Suursaaren meritaistelun 17.7. 1788 jälkeen Ruotsin avomerilaivasto oli sen suojassa piiritettynä neljä kuukautta Venäjän laivaston kertaakaan yrittämättä lähestyä linnoituksen tykkien ulottuville. Samoin se suojasi Ruotsin laivaston ns,. Viipurin kujanjuoksun 1.7. 1790 jälkeen rauhantekoon saakka.

Viaporin häpeällinen antautuminen Suomen sodan aikana 3.5. 1808 ei aiheutunut linnoituslaitteiden puutteellisuudesta tai huonosta kunnosta, tarvikkeitten riittämättömyydestä, varusväen vähälkukuisuudesta, tappioista, sairauksista, talviolosuhteista, tms. vaan linnoituksen komendantin suorastaan käsittämättömästä ja vieläkin selvittämättömästä alistuvaisuudesta venäläisten vaatimuksiin, törkeästä rikoksesta voimassa oelvia linnoituslakeja vastaan, sekä osassa ylempää päällystöä vallinneesta hentomielisyydestä ja taisteluhalun puutteesta. Olisko Viaporin kestäminen muutanut sodan kulun ja lopputuloksen toiseksi on asia erikseen. Viaporin antautuminen on joka tapauksessa häoeätahra ja varoitava esimerkki rannikkojemme ja koko maanpuolustuksemme historiassa, sitäkin rumempi, kun kenttäarmeija- etupäässä valtion torppareista kokoonpantu ja harrastelijaupseereitten johtama- taisteli olosuhteisiin ja vahvuuteensa nähden urhoollsiesti ja taitavastikin. Vaihtuessaan ruotsalaisilta venäläisille käänsi Viapori rintamansa idän suunnasta länttä kohti, mutta ei suinkaan menettänyt merkitystään.

Samaan aikaan kuin Viaporia alettiin myös lähemmäksi rajaa Loviisan edustalla olealle Svartholman saarelle rakentaa linnoitusta. Tällöin linnoitettiin myös kaupunkia maan puolella. Tämän rajalinnan tarkoituksena oli ennen kaikkea toimia laivaston itäisimpänä tukikohtana. Sitä ei ehditty rakentaa täysin valmiiksi Suomen sodan syttymiseen 1808 mennessä. Tällöin sen varusväkenä oli 700 miestä. Linnoitus antautui jo 18.3. 1808 oltuaan eristettynä vajaan kuukauden ajan.

Vuosien 1788-90 sodan karvaiden kokemuksien ansiosta linnoitettiin neljä Hankoniemen edustalla olevaa saarta. Linnoitusta nimitettiin Hangon eli Gustavsvärnin linnoitukseski ja oli sen tarkoituksena torjua hankionientä kiertävän siosäväylän katkaiseminen sekä turvata oman laivaston liikuntavapaus tällä tärkeällä kohdalla. Suomen sodassa sekin antautui jo 21.3. 1808 noin 200-300 miestä käsittävine varuskuntineen ja 55 tykkeineen.

4. Merilinnoitukset Venäjän vallan aikana. Sivu 132.

4.1. Itämaisen sodan aikana. Sivu 132.

Kaikkialla havaittavissa oleva ilmiö, linnoitusten rappeutuminen pitkinä rauhan kausina, pitää paikkansa meidänkin rannikoihimme nähden. Huolimatta laivatykistön kehityksestä 1800-luvun alkupuoliskolla oli merilinnoitusten kalusto jäänyt suurin piirtein Suomen sodan aikaiselle tasolle. Itämaisen sodan puhjetessa tulikin siten kiire kunnsotaa linnoituksia, muta niihin riitti sangen vähän uudempaa kyllin kauvaksi kantavaa tykistöä. Seuraavassa selostetaan lyhyesti itämaisen sodan aikaiset merilinnoituksemme.

Ahvenanmaan kaakkoiskärkeen, Sundin pitjän Skarpansin kylään alkoivat venäläiset v. 1830 rakentaa saariston läpi johtavan tärkeimmän väylän suojaksi Bomarsundin linnoitusta. Rakennussuunnitelma oli hyvin suurisuuntainen käsittäen keskulinnoituksen ja 14 erillistä tornia, joista ehti valmiiksi Itämaiseen sotaan mennessä vain kolme, niistä yksi vastapäiselle Prestön saarelle. Linnoituksen ulkoseinät olivat graniittia. Päälinnoituksen pohjan muoto oli 2/3 ympyrän kehästä ja muurissa oli yhteensä 88 ampuma-aukkoa kahdessa kerroksessa. Tykeistä oli ampumakunnossa 117 kpl 13-16.8. 1854, jolloin englantilais-ranskalainen laivasto, noin 70 alusta, maihinnousujoukkona 12 000- 14 000 miestä kukisti ja tuhosi linnoituksen ja vei sen 2000 miestä käsittävästä puolustusjoukosta 1700- huomattava osa suomalaisia- vangiksi Englantiin ja Ranskaan. Pariisin rauhanteossa 1836 Venäjän oli pakko sitoutua olemaan rakentamatta linnoitusta uudelleen.

Itämaisen sodan aikana oli Hangon linnoituksen vahvuus 1187 miestä englantilaisen eskaaderin pommittaessa sitä 22.5. 1854. saman vuoden elokuussa venäläiset hylkäsivät sen ja hävittivät tarkoitustaan vastaamattomana.

Viapori oli venäläisten Suomenlahden pohjukkaan Pietarin suojaksi rakentamien linnoitusten ohella edelleen Suomenlahden vahvin linnoitus vielä Itämaisen sodan aikana. Vanhaa Ehrensvärdin linnoitusta tosin voitiin enää käyttää vain suojapaikkana miehistölle, varastoina yms, mutta kiireesti rakennettiin lukuisia maavallien suojaamia pattereita keskuslinnoitukseen ja sen sivustoilla oleville saarille Lauttasaarelta Santahaminan itäpuolelle saakka sekä mantereelle. Linnoituksen tykkien lukumäärä lienee ollut n. 600-700 tykkiä sekä lisäksi laivastotykistöä ja kenttätykistöä. Linnoitusjoukkojen vahvuus ylitti 12 000. Englantilais-ranskalainen laivasto pommitti Viaporia 10-11.8. 1855 ylivoimaisella tykistöllään yhtä mittaa n. 48 tuntia ampuen yhtensä 20 000- 25 000 ammusta ja palorakettia helsinkiläisten ihaillessa näytelmää Kaivopuiston kallioilta. Vakavampaa maihinnousuyritystä ei hyökkääjä suorittanut. Puolustajan henkilötappiot olivat suhteellisen vähäiset, mutta aineelliset vauriot hyvin suuret; melkeinpä kaikki, mikä palavaa oli, oli palanut ja kivirakennukset olivat vaurioituneet pahoin tykkitulesta. Patterit sen sijaan olivat kärsineet vain vähäisiä vahinkoja ja pysyneet toimintakykyisinä.

Ruotsin vallan aikana rakennettu Svartholman linnoitus Loviisan edustalla oli menettänyt merkityksensä. Joukkojen suuremman keskityksen aikaansaamiseksi se tyhjennettiin jo ennen sodan puhkeamista ja englantilaiset räjäyttivät sen 4.7. 1854.

Kyminjoen kahden suuhaaraan välille jäävän Hovinsaaren pohjoisniemeen ja Kotkansaarelle sekä kahdelle sen ulkopuolella sijaitsevalle pienemmälle saarelle alkoivat venläiset Värälän rauhanteon jälkeen 1791 rakentaa linnoituksia, joista Ruotsinsalmen merilinnoituksen muodostivat kolme viimeksimainittua, Kotka, Fort Slava ja Fort Elisabet. Suomen sotaan 1808-1809 asti oli linnoituksella venäläisille joltinenkin merkitys laivaston tukikohtana. Sittemmin se hyljättiin ja englantilaiset tuhosivat sen laitteet ja rakennukset Itämaisen sodan aikana.

Viipurinläänin karjalaisen osan jouduttua 1721 Venäjän yhteyteen ruvettiin Haminaa varustamaan Ruotsi-Suomen rajalinnoitukseksi jonkinlaiseksi Viipurin korvikkeeksi. Varsinkin sitä varustettiin vv 1722-23 ja 1740-42, jolloin viimemainittuna vuonna omat joukot polttivat kaupungin perääntyessään. Vuonna 1743 Turun rauhassa se luovutettiin Venäjälle, joka jatkoi varustustöitä. Kustaa III:n sodassa ruotsalais- suomalaiset joukot epäonnistuivat kaupungin valtausyrityksissöön, mutta polttivat sen Viipurin-esikaupungin. Merilinnoituksena Haminalla ei ole ollut sanottavaa merkitystä.

Viipurin vanhalla linnoituksella ei ollut mainittavaa merkitystä Itämaisen sodan aikana 20.7. 1854. Viipurilahden sulkemiseski Uuraansalmen kohdalla oli rakennettu patteri Ravansaarelle ja kaksi Turkionsaarelle, mutta vain viimemainitulle ehdittiina asentaa tykkejä. Englantilainen laivasto-osasto tunkeutui taistellen salmen läpi 13.6. 1855, mutta vetäytyi saman iltana takaisin uusimatta hyökkäystä myöhemminkään.

4.2.  Pietari Suuren merilinnoitus.  Sivu 134.

Suomen sodasta 1900-luvun alkuun sti kehittyi linnoitustoiminta rannikoillamme kokonaisuuteen aktsoen sangen vähän, mutta Venäjän menetettyä Japanin sodassa 1904-05 käytännöllisesti katsoen koko Itämeren-laivastonsa ryhdyttiin luomaan Suomenlahden rannikoille linnoituslaitteita, joiden tuli miina-aseen ja rakennettavan laivaston avulla taata Venäjän silloisen pääkaupungin Pietarin turvallisuus. Koska perusajatus Pietarin turvaaminen hallitsemalla Suomenlahti ja sen rannikot oli Pietari Suuren lempiajaus, nimitettiinn luotava linnoitusyhdistelmä aikanaan (v. 1913) Pietari Suuren merilinnoitukseksi.

Nimitystä ei voi pitää vallan oikeana, sillä rakennettujen puolustuslaitteitten moninaisuudesta ja tiheydestä huolimatta ei ole kysymys yhdestä yhtenäisestä linnoituksesta, vaan laajoja meri- ja maa-alueita hallitsevasta, useiden linnoitusten ja linnakkeittein muodostamasta järjestelmästä, jonka puolustamisessa myös laivastolla, merimiinoituksilla ja kenttäarmeijalla, jopa lentovoimillakin oli tärkeä osuutensa.

Pietari Suuren merilinnoitus ei suinkaan syntynyt yhden yhtenäisen suunnitelman perusteella, vaan suunnitelmat kehittyivät useiden vuosien kuluessa sitä mukaa kuin rannikkotykistö, miina-ase ja muutkin teknilliset laitteet kehittyivät ja Venäjä uudelleen ehti luoda itämerelle laivaston Japanin sodan jälkeen. Perusajatuksena pysyi koko ajan nimenomaan Pietari Suuren perustaman Pietarin kaupungin, Venäjän silloisen pääkaupungin puolustaminen.

Vuosien 1907-09 sotasuunnitelmassa oli rajoituttava puolustamaan vain Suomenlahden itäistä puoliskoa pääaseman ollessa Suursaaren pituudella. Se oli määrä voimakkaasti miinoittaa ja miinoitusten suojassa piti laivastovoimien siinä ryhtyä taisteluun. Sen etupuolella saattoivat tulla kysymykseen vain kevyiden laivastovoimien partioluontoiset taistelutoimet, hajamiinoitukset ja tärkeimpien rannikkokohteiden linnoittaminen maihinnousuja vastaan. Tämä suunnitelma, joka oli voimien puutteen sanelema, oli epäedullinen siksi, että pääasema oli Suomenlahden leveämmällä kohdalla ja luonteeltaan mitä suurimmassa määrässä assiivinen Suomenlahden jääsuhteiden takia ja sentähden, että lännenpänä olevien rannikoitten ja valtakunnan alueiden puolustus täytyi jättää yksinomaan kenttäarmeijan tehtäväksi.

Yleisesikunnassa ei kuitenkaan koskaan pysähdytä vain ko. ajankohdan tilanteen arvioimiseen, vaan tähdätään pitemmälle. Niinpä jo v. 1907 Venäjän yleisesikunnassa ensimmäisen kerran tuotiin julki ajatus, että heti, kun laivastovoimien vahvistuminn sallii, Suomenlahden pääasema siirretään lahden kapeimmalle kohdalle, nimittäin Porkkalan- Tallinnan pituudelle. Vaikkei Venäjällä siihen mennessä vielä ollutkaan taistelukelpoista avomerilaivastoa, voitiin toki ottaa huomioon Suomenlahden rannikoitten ja saaristojen sivustahyökkäysmahdollisuudet. Tämä edellytti linnoitettujen laivastotukikohtien perustamista Tallinnaan ja Helsinkiin siis tuleavn uuden pääaseman suojaan, sen itäpuolelle. Rannikkotykkien kantomatkan piteneminen, miinoitukset ja raskaampien laivastoyksikliten valmistuminen lupasivat tällä lyhyemmällä taistelurintamalla jo vakavammat puolustusmahdollisuudet kuin idempänä, ja sitäpaitsi laivaston keveille taisteluvoimille avautuisi houkuttelevia sivustahyökkysmahdollisuuksia Barönsalmen-TurunAhvenanmaan saaristoista ja toiselta puolen Muhunsalmesta käsin. Tässä ei voi välttyä ajatukselta, että kevyiden laivastovoimien käytöllä varsinaisen pääaseman antaman tuen länsipuolella oli osittain sama tarkoitus- rannikoitten ja saaristojen vallitseminen Itämeren äärtä myöten- kuin Pietari Suuren saaristolaivastolla saaristojen suojassa. Tämän vuoksi ei kylläkään tuleva linnoitusyhdistelmä saanut Pietari Suuren merilinnoituksen nimeä, vaan tämä nimitys kuuluu ennen kaikkea Suomenlahden sulkevalle Porkkalan-Tallinnan linnoitusyhdistelmälle. Kaikki muut laitteet Ahvenanmaalta Kronstadtin kautta Libauhun, kukin omine tehtävineen mutta yleensä elimellisesti kokonaisuuteen liittyen tukivat tämän Pietari Suuren merilinnoituksen puolustusta. Vaikka tässä käsitelläänkin Suomenlahden sulkemista vihollisen laivastovoimilta, siis meri- ja rannikkopuolustusta, emme saa unohtaa koko suunnitelman perusajatusta, joka oli se, että Pietaria valloittamaan pyrkivän vihollisen maihinnousupaikan siirtäminen Suursaaren pituudelta Porkkalan-Tallinnan linjalle merkitsi vihollisn maa-armeijan lähtöasman siirtämistä 14-15 päivämarssia kauemmaksi Pietarista, mikä oli tarpeellista ajan voittamiseksi laajan Venäjän hitaasti toimivalle liikekannallepanolle. Venäjähän on aina ollut maavalta, sen laajentuaminen ja puolustaminen ovat aina perustuneet mavoimien käyttöön ja sen rannikko- ja merisotatoimet ovat palvelleet sen maasotatoimia.

Ensimmäisen konkreettisen ehdotuksen Porkkalan-Tallinnan aseman linnoittamiseksi keisari hyväksyi elokuussa 1909. Suunnitelman rahoittamiselle ja pitkäaikaiselle toteuttamiselle ilmaantui kuitenkin monta aikaa viepää mutkaa, joihin tässä yhteydessä ei ole mahdollsita syventyä. Linnoittamissuunnitelmaa ja Tallinnan varsutamista käsiteltiin perusteellisesti komiteassa komitean jälkeen. Tällöin punnittiin vihollisen raskaan avomerilaivaston todennäköistä vahvuutta, oman laivaston osuutta puolustuksessa, laivojen ja rannikkopattereiden tykkien laatuja, kaliipereja ja lukumääriä, rakennettavien pattereitten maantietellisistä olosuhteista johtuvia yhteistoimintamahdollisuuksia, Tallinnan sotasataman laajuutta ja maarintaman turvaamista ym. mainittakoon tässä vain, että alustavan suunnitelman mukaan olisi tarvittu pääkaliiperiksi valittua 12 tuuman tykkiä 25 kpl ja sivustojen varmistamiseksi 11 tuuman haupitseja 12 kpl. Riidan pääkaliiperista jatkuttua päädyttiin seuraavaan suunnitelmaan järeiden tykkien lukumäärästä jqa sijoituksesta ( Mäkiluoto, Naissaari, Suurop, Aegnansaari, Viimsi, yhteensä …). Näiden lisäksi olisi alskelmien mukaan tarvittu haupitseja Naissaareen ja Viimsiin. Raskaan kaliiperin tykkejä laskettiin aluksi tarvitatvan 45 kpl, mtua sitemmin suunnitelmqaksi tuli: Mäkiluoto, Naissaari, Littegrund, Suurop, kakumäki, Aegnansaari, (—kpl) .

Sitäpaitsi oli rakennettava tarpeellinen määrä kevyitä lähitorjuntapattereita tai niiren tilalle varattava kenttätykistöä-

Tällainen oli moent vaiehet käynyt suunnitelma vuoden 1912 alussa. Kun sitä vielä eräs komitea puolisen vuota tarkisteli, päädyttiin- vieläkin eräiden arelujen jälkeen- seuraavaan kokonaisaseistukseein ( –tykkejä torneissa,— haupitseja ,— tykkejä ) .

Meidän kohdaltamme on mielenkiintoista, että Suomen rannikolle Porkkalan ulkopuolella sijaitsevalle Mäkiluodolle tuli sijoitettavaksi em. valtavasta tykkimäärästä vain kuusi kpl 12 tuuman tykkejä ja kuusi kpl. kuuden tuuman tykkejä.

Suhde saa selityksensä siitä, että nimenomaan Tallinnasta piti tulla laivaston päätukikohta. Keisari vahvisti tämän suunnitelman 5.7. 1912, mutta siihen tehtiin vielä myöhemminkin muutoksia. Näistä on Mäkiluodon suhteen mainittava, että —torneihin asennettiin—putket ja että kuuden tuuman tykit vaihdettiin ../..tykkeihin ja niiden lukumäärä supistetiin neljäksi ( 2 kpl 2 tykin torneja) .

Mäkiluodon ja Porkkalanniemen länsipuolella avautuvan Barönselän väylien hallitsemiseksi suunniteltiin rakennettavaksi. Patterit Träsköhön, Fageröhön, Porsöhön. Tätä ns Porkkalan ryhmää ei kuitenkaan tällaisena toteutettu. Vain Träskön patteri rakennettiin

Pietari Suuren merilinnoituksen piiriin lasketaan vielä kuuluvaksi Hankoniemen kainalossa sijaitsevan Lappohjan sataman suojaksi raeknnettu ns Hangon saaristoasema, johon vuoden 1913 suunnitelmissa kuuluivat Jussarön, Hästö-Busön, Mellanlandetin ja Koön patterit. Viimemainittu jätettiin kuitenkin pian pois laskuista. Sen sijaan tähän ryhmään lisättiin patteri Russarön saarelle.

Turun Ahvenanmaan saaristo tuli I maailmansodan aikana saamaan omat puolustuslaitteensa. Vuoden 1914 aikana venäjän sodanjohto otti huomioon saksalaisten mahdollisen maihinnousun vain Suomenlahden pohjukkaan. Vasta 1915 kesällä alettiin rakentaa linnakkeita Turun-Ahvenanmaan saaristoasemaan. Ahvenanmaan mantereelle vasta vuoden 1918 keväällä. Saman vuoden päättyessä oli saaristoasemassa seuraavat patterit: Lypertö, Boxö, Såli, Freddenby, Mellantorp, kungsö, Korsö, Storklobben, Kökar, Utö, Örö.

Useilla pattereilla tai niistä erillisinä oli lisäksi kevyttä rannikko- tai kenttätykistöä. Pattereitten tehtävänä oli hallita saaristoihin johtavat väylät, turvata venäläisten laivastovoimien liikehtimiset, estää saksalaisten sukellusvenehyökkäykset ja avustaa maihinnousujen torjunnassa. Lentoasemien suojana oli sitäpaitsi pari it.patteria.

Pääaseman eli varsinaisen Pietari Suuren merilinnoituksen suojassa oli vanha Viaporin linnoitus, jonka oli määrä suojata laivastovoimien tukikohtaa Helsinkiä, mutta jonka kehittäminen oli lyöty laimin. Vasta vuoden 1913 lopulla asetettu komitea laati uudisrakennussuunnitelman. Sen mukaan ulommassa linjassa tuli olla 11 tuuman vuoden 1877 mallisia rannikkotykkejä Melkissä ja isosaaressa, jota paitsi Isosaareen oli asennettava D- patteri ja kaksi C-patteria ja Melkkiin C-patteri. Villinkiin katsottiin riittävän 6/6” 190 puudan patterin. Taemman linjan mudoosti keskuslinnoitus ja sen lähisaaret, joista Vallisaareen piti asennettaman 4 kpl mörssäreitä m. 1877 ja Kustaanmiekalle, Vallisaareen ja Santahaminaan m.1877 tykkejä ja 190 puudan rannikkotykkiä sekä lisäksi -/- kenttätykkejä ja -/- r.tykkejä. Tämän suunnitelman vaatimattiomuuden selittää edelleen se, että Tallinna (Kronstadtin lisäksi) oli suunniteltu laivaston sotasatamaksi.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen muutti suunnitelmat ja kiihdytti rakentamisen tahtia niin, että toukokuun lopulla 1915 ulompi puolustuslinja käsitti seuraavat linnakkeet 8järea ja raskas tykistö): Rysäkari, katajaluoto, Harmaja, Kuivasaari, isosaari ja Villinki. Myöhemmin rakennettiin Miessareen C-patteri ja vanhanmalliset patterit isosaaressa ja Villingissä vaihdettiin D- patteriksi.

Sisempi puolustulinja oli seuraava: Länsi-Musta, Kustaanmiekka, Vallisaari ja Santahamina. Lähtötorjuntaa varten oli runsas määrä kolmentuuman patterikanuunoita ja 57 mm r.tykkejä. Ilmatorjuntaa varten oli joitakin 75 mm it.tykkejä. Helsingin merkitys myös raskaiden taistelulaivojen sotasatamana kasvoi Tallinnan veroiseksi. Nopeasti varustettiin myös sen maarintama. Sen tykkien lukumäärä oli lopulta maaliskuussa 1917 yhteensä 463. Viaporin-Helsingin meri- ja maalinnoitus muodostuikin ajoittain n. armeijakunnan vahvuisten joukkojen tukialueeksi, joiden oli määrä iskeä länsi- tai lounais-Suomessa maihinnousseitten, Pietaria kohti etenevien saksalaisvoimien sivustaan. – Linnoitus ei joutunut koetteelle sodassa. Laivastonsa Venäjä kuljetti suurimmaksi osaksi pois keväällä 1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksen perusteella. Valtava linnoitusmateriaali- kuten muuallakin maassamme- jäi Suomen omaisuudeksi Tarton rauhansopimuksen perusteella.

Seuraavan taaemman yhtenäisen- joskin sangen harvan- puolustuslinjan Pietari Suuren merilinnoituksen takana muodostivat Rankin, Kilpisaaren ja Somerin patterit,Lavansaaren patterit sekä Suomenlahden etelärannikolla Kurkolanniemessä olleet patterit. Näiden tehtävänä oli etupäässä miinakenttien ja niitä puolustavien voimien suojaaminen.

Oman ryhmänsä Suomenlahden puolustuksessa muodostivat Viipurinlahden sulkemiseksi rakennetut Tuppuran ja Ravansaaren patterit. Ensinmainittu yhdessä Härkölän patterin kanssa sulki Koivistonsalmen pohjoissuun. Eteläsuun sulkemisksi oli Humaljoen patterit.

Viimeisenä sulkuna Pietarin edustalla olivat Suomen puolella Inon linnoitus ja Puumalan patteri. Kronstadtin ja inkerin rannikolla olevat Krasnaja Gorkan linnoitukset. Puumalan patteri oli C. Inossa oli kaksi patteria, vanhempaa mallia ja C. Poistuessaan 1918 venäläiset räjäyttivät Inon patterit ja Tarton rauhansopimusken perusteella hävitettiin rakenteet ja evakuoitiin kalusto lopullisesti.

Ensimmäisen maailmansodan aikana oli Suomenlahti yleismaailmallisenkin mittapuun mukaan mitä vahvimmin varustettu. Uloimpana olivat Turun-Ahvenanmaan saaristoaseman ja Muhunalmen linnoitetut sivusta-asemat, sitten varsinainen Pietari Suuren merilinnoitus Porkkalan ja Tallinnan välillä, sitten Helsingin ja Tallinnan meri- ja maalinnoitukset, sotasatamineen, edelleen Rankin- Kilpisaaren-Somerin- Lavansaaren-Kurkolan linja, Viipurinlahden-Koivistonsalmen puolustusasema ja lopulta Suomenlahden pohjukan valtavat meri- ja maalinnoitukset. Niin kauan kuin Venjän laivasto- ja rannikkopuolustus toimivat sotilaallisen johdon ja kurin alaisina, ei Saksan ylivoimaisen laivaston ollut mahdollista yrittää tunkeutua Suomenlahdelle. Vasta Brest-Litovskin rauhanteon jälkeen, Neuvosto-Venäjän jo osittain evakuoitua joukkonsa Suomesta ja saksalaisten vallattua Viron heidän laivastovoimansa saattoivat suorittaa maihinnousut Hankoon, Loviisaan ja Helsinkiin.

Leabright's Blog

Just another WordPress.com weblog

WordPress.com

WordPress.com is the best place for your personal blog or business site.

%d bloggers like this: