Tänään Göteborg Posten 13.1.2010 kertoo kahdesta göteborgilaisesta elävää historiaa.
He ovat Abraham ja Ester Frischer. He oliat kokeneet maailmansodan ajan, geton, keskitysleirin ja työleirin. Göteborgissa he löysivät elämänsä onnen ja saivat lapsia. Nyt ovat sekä Abraham (Z”L) että Ester (Z”L) siirtyneet ajasta iäisyyteen He olivat päättäneet, että eivät puhu elämänsä kauhun ajoista. Kun heidän lapsensa alkoivat kysellä, miksei heillä ollut ketään isovanhempia, ei niin äidin eikä edes isän puolelta, saivat he vastauksena Lisebergin matkan. Mutta sitten tapahtui 1960-luvulla, että natsit tekivät mielenosoituksen Göteborgissa aivan avoimesti ja silloin Abraham astui esiin ja alkoi kertoa, mitä oikeasti oli tapahtunut. Mutta eräs natseista iski häntä. Mutta hän on sen jälkeen kertonut aiemmista tapahtumista.
20 vuotta kului ja hän lupasi pitkän suostuttelun jälkeen Ingrid Segerstedtin lukiolle käydä Auschwitzissa ja kertoa, mitä siellä oli tehty hänelle. Matkalle tuli myös Abrahamin poika Josef ja lukiolaisia. GP:stä oli sanomalehtimiehiä mukana dokumentoimassa, kun Abraham astui keskitysleirin alueelle. Häntä ja muita Oswiecim-kaupungin juutalaisia nuoria pakotettiin rakentamaan tämä leiri. Aluksi he olivat saaneet palata kotiinsa illalla ja sitten tulla aamulla takaisin leiriin. Mutta kun leiri oli valmis, portti suljettiin ja nuoret jäivät sisäpuolelle vangiski paikkaan, jsota tuli natsien pahin kuolemanleiri.
Abraham oli 79 vuotias tällä opintomatkalla. Nyt hän joutui seisomaan sillä paikalla, jossa oli lastattu junia ihmisillä ja lajiteltu vankeja. Hän itse oli kokenut leirin päivittäiset julmuudet ja nälässäpitämiset. Nyt ruotsalaiset nuoret näkivät omin silmin, mitä oli pöyristyttävää jäljellä: kasoittain hiuksia, kenkiä ja matkalaukkuja..
Opintomatkan jälkeen nuoret tulivat kylään Aabrahamille ja Esterille ja antoivat muistiinpanonsa matkasta. Silloin myös Ester kertoi, että hänelläkin oli jotakin sanottavaa. Sitten häneltä kysyttiin, voisiko hänkin tehdä matkan Puolaan. Hän sanoi, että siinä tapauksessa, jos sama joukko seuraa mukana. Niin tehtiin toinen matka, jolla oli aviopari Aabraham ja Ester mukana. Aloitettiin Lodzin kaupungista ja siellä oli getto, jossa Ester oli kasvanut. Lodzin vanha juutalainen kortteli onvieläkin jäljellä, ränsistyneenä. Ester osoitti siellä, missä talossa hän lapsena asui ja miten hänet lähetettiin hakemaan jostain syötävää ja miten aina sai olla peloissaan, että joutuu kuljetetuksi Auschwitziin. Siellä hän joutuikin selektioon, lajitteluun. Suuresta sattumasta, koska kaasukammio sattui olemaan rikki, hänet lähetettiin työleirille, mutta hänen läheisensä joutuivat kaasukammariin ja krematorioihin. Siellä Auschwitzin asemalla hän näki vanhempansa viimeisen kerran. Silloin ei hänellä ollut aavistustakaan, että hän tulisi kerran tapaamaan miehen, joka myös oli kokenut Auschwitzin.
Myös Abraham oli arvioitu vahvaksi ja työhön päteväksi. Sodan aikana häntä lähetettiin aina uusille leireille, joissa hän kuului natsien käyttämiin työryhmiin. Aabrahamin ja Esterin kertomukset kattoivat elävää historiaa Lodzista, Auschwitzista ja Bergen-Belsenistä muistuttaen, että vain vähän on virrannut joessa vettä siitä ajasta, kun toisen etnisen ryhmän annihilaatiota pidettiin yhteiskunnassa laillisena. Yhteinen matka päättyi Krakowaan ja sielläpidettiin tanssiaiset: aviopari ja pojat tanssivat Klezmer-orkesterin musiikin tahdissa.
Heidän elossapysymisensä on ollut ihme– aivan kuin Aabrahamin vankitoverit sanoivatkin, kun he olivat havainneet Aabrahamin elossa Bergen-Belsenin ruumispinoissa. Sinne hän joutui marssittuaan ns. kuolemanmarssia. Viimeinen osa sitä matkaa oli tehty junalla ja siellä hän oli lojunut hengettömän näköisenä ja hänet heitettiin ruumispinoon. Aabraham muisti vielä senkin, että saksalaiset olivat ampuneet myös ruumispinoa.
Kun oli Aabrahamin oma syntymäpäivä, englantilaiset vapauttivat leirin ja löysivät Aabrahamin ja hengen kipinän hänen kehossaan. Aabraham itse tapasi sanoa, että hänellä oli kaksi syntymäpäivää samana päivänä: se päivä kun hän syntyi Oswiecimin kaupungissa ja se päivä kun hänet löydettiin Bergen- Belsenin ruumiskasasta.
On siunattu asia, että he saivat pitkän ja onnellisen elämän nuoruuden aikojensa kauhujen jälkeen. Ruotsalaiset sanomalehtimiehet ( Eriksson M, Jansson K-A, Schmid I, Wiberg T) kokivat heidän taholtaan tavatonta lämpöä, luottamusta ja elämänhalua. Ja ennenkaikkea aviopari Abraham ja Ester Frischer ovat todistuksellaan välittäneet ja elävöittäneet sitä historiaa, jota emme saa unohtaa. He kertoivat siitä, mihin pahuus, sorto ja rasismi voi johtaa.
