TURUSTA MAAN ÄÄRIIN
http://www.proffajuhlat.org/vuosijulkaisu_2002/valta.html
Taisto Valta
“Valmistuin Turusta loppuvuodesta 1968. Jo ennen yliopisto-opiskelua olin tehnyt perusratkaisujani elämääni varten. Halusin seurata kodistani saamaani hengellistä opetusta. Vanhempani kuuluivat Vapaakirkkoon, jonka peruselemettejä ovat seurakuntayhteys, evankelioiminen, lähetys ja diakonia. Aivan pienestä pojasta alkaen tutustuin Kiinan ja Himalayan lähetystyöntekijöihin. Heidän olemuksessaan oli jotakin kiehtovaa. Halusin itsekin kokea samaa. Kirkkomme lähetystyöllä oli pitkät perinteet alkaen aina 1890-luvulta.
Lääkärin arvostus tuohon aikaan 1960 -luvun lopulla oli korkealla sekä kotimaassa että lähetyskentillä. Opiskelun aikana pyrin saamaan mahdollisimman laajat taidot lääketieteen eri aloilta. Jo opiskelun loppuvaiheessa vietin lomat eri puolilla Suomea sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Tuolloin rohkealle kandilla avautui lukuisia mahdollisuuksia saada kokemusta käytännön tehtävissä.
Valmistumiseni jälkeen odotin viisi vuotta pääsyä kentälle, kohdemaahani Intiaan, joka koko itsenäisyytensä ajan on suhtautunut varsin pidättyvästi ulkomaalaisiin lähetystyöntekijöihin. Mutta puoleksi ihmeen kautta minulle ja perheelleni avautui mahdolisuus palvella Intian sisämaassa Maharastran osavaltiossa Nandurbarissa
ruotsalaisen lähetysjärjestön Alliansmissionin Sharonin tuberkuloosi-sairaalassa. Olin ensimmäinen ja pitkään aikaan ainoa lääkäri, joka tuossa sairaalassa työskenteli. Työ oli haastavaa perusterveyden- hoitoa, joka oli erikoistunut tuberkuloosipotilaiden sairaala- ja avohoitoon. Tuolla kohtasin aliravittuja, kärsiviä ihmisiä, joista suuri osa kuului Intian alkuperäisväestöön dravidakansoihin.Potilaita tuli heti ensi päivistä alkaen laajalta alueelta. Intiassa syntyi myös perheeseemme kolmas lapsi.
Vuoden 1976 tammikuussa jouduimme kuitenkin Intian paahtavasta helteestä muuttamaan Nepalin kylmille vuorille, sillä Intian hallitus useista pyynnöistä huolimatta ei halunut myöntää jatkoa viisumillemme. Syynä oli se, että hoidimme niitäkin tuberkuloosipotilaita, joilla ei ollut rahaa maksaa lääkkeitä. Läheisen kaupungin intialaiset lääkärit
kokivat tulonsa laskevan toimintamme seurauksena. Emme myöskään salaneet sitä, että motiivina työllemme oli usko Vapahtajaan.
Nepal eli tuolloin lähes verettömän vallankumouksensa (1951) nostattamassa innostuksessa. Ovet olivat avautuneet ulkomaailmalle. Kathmandussa toimi suuri lähetyssairaala Shanta Bhawanin sairaala. Sen sisätautiosastot tarvitsivat lääkäriä. Seuraavat kaksi vuotta olivat erittäin vaativia ja kiireisiä. Potilaat vaihtelivat tiibettiläisistä
pakolaisista länsimaiden hippeihin sekä Kathmandun kerjäläisistä kuninkaan neuvonantajiin ja diplomaattikunnan jäseniin. Tautikirjo oli valtaisa.
Mutta oli ilo palvella suurta organisatiota ja hyvää, arvostettua sairaalaa, joka tunnettiin Nepalin jokaisessa kylässä. Lisäksi nepali- seurakunta ja ulkolaiset lähetysjärjetöt tekijät hyvin tuloksellista työtä. Lähetys aloitti nollasta 1950 -luvun alussa. Vuosituhannen vaihteessa kristittyjen luku vainoista huolimatta lähenteli miljoonaa.
Myöhemmin olen saaanut työskennellä kolme kuukautta SPR:n lähettämänä pakolaistyössä Kambutzean rajalla, hoitaa puolitoista-vuotta suomalaisia rakentajia Irakissa ja palvella kaksi vuotta suuressa tuberkuloosin vastustustyössä Somaliassa. Nämä kolme työrupeamaa ovat tapahtuneet sotaa käyvissä maissa, ja olen joutunut kohtaamaan potilaita vihan ja taistelujen aiheuttamien kärsimysten keskellä. Kehittyneiden maiden antama apu on ollut mittavaa.
Mutta kuitenkin kärsimystä on aivan liian paljon. Kaiken tämän keskellä en ole kertaakaan epäillyt sitä, etteikö kuitenkin kaiken takana ole rakastava Jumala, joka kutsuu omiaan palvelemaan tässä ristiriitojen maailmassa. Hän on läsnä kaiken kärsimyksenkin keskellä. Hän ei ole jättänet ihmistä yksin ahdinkoon, vaan on valmistanut
pelastuksen siitä. Sitä varten tarvitaan niitä, jotka kertovata Jumalasta elämällään sekä asenteillaan, ja joskus harvoin myös puheillaan.
Valitsin Jumalan kutsusta tieni suunnan jo varsin nuorena. Sitä tietä olen kulkenut. En ole kertaakaan katunut valintaani. Korkein on antanut erittäin mielenkiintoisen ja antoisan elämän, joka vielä jatkuu. Kohdemaana on nyt Tansania ja sielä Suomen Kristillisen Lääkäriseuran projektit. Toimin Seuran vapaaehtoisena lähetys-sihteerinä. Työ on vielä kesken.
Koen että sain 1960 -luvulla opiskelun kautta hyvät eväät työtäni ja elämääni varten. Kun on kohdannut nälkiintyneen, sairaan lapsen tropiikin kuuman auringon alla, monet kiistakysymykset täällä kotimaassa menettävät melkoisen osan merkityksestään ja mielenkiinostaan.
Kehitysmaat kutsuvat. Hätä ja tuska maailman on suuri. Kuka tahtoo kärsivää auttaa?
Taisto Valta, työterveyslääkäri”
